"Mitäs täällä teet?" kysähti Lauri jyrkästi Leenalta, joka nyt seisoi aivan hänen vieressään.
Emäntä pani huivinsa, joka hänellä oli ollut päässä, vankkuriin ja rupesi heti tyynesti auttamaan Lauria malkapuita vankkuriin latoessa, jota tehdessään hän tavallisella tasaisella äänellään sanoi:
"Kun lehmät jo aikoja olivat tulleet kotiin ja olin saanut karjatyöt tehdyiksi, ja kun ei isäntää eikä hevostakaan näkynyt kotosalla, vaikkei täällä olisi pitänyt olla monen tunnin työtä, tulin minä tänne tiedustelemaan. Eihän koskaan tiedä kuinka käy". Sitte lisäsi hän, puuta tarkasti kuormaan sovitellen, "ikävä tulikin minun ollessani yksin suuressa talossa, kun kaikki työ oli lopetettu."
"Kyllä se täälläkin pian loppuu", vastasi isäntä hiljaa.
Isännältä kysymättä, miksi hän niin kauan oli viipynyt, kertoi emäntä, Lauria yhä auttaen, kuinka väki hyvään aikaan miehissä oli lähtenyt Järvenpäälle, jotenka siellä kyllä saataisiin kaikki leikatuksi huomenna. Itse oli hän leiponut nuorta leipää ja valmistanut kaikki, mitä hänen huomenna oli vietävä vä'elle. Paljon oli hän tänä iltana saanut käsistänsä. Kun ei ketään elävää henkeä ollut Uotilassa näkynyt siitä asti kun väki lähti, oli työ nopeaan joutunut.
Emännän tätä kertoessa ei Lauri paljon puuttunut työhön.
Tuskallinen rauhattomuus valloitti hänet ja usein hän paidan hihalla pyyhkäisi hi'en otsaltansa, vaikkapa yö oli kylmä. Joskus astui hän askeleen syrjään, kuunteli päin haudanhiljaista, metsää, mutta ei mitään ääntä kuulunut, ei lintukaan liikahtanut, eikä mikään tuulenhenki huokunut havupuissa. Vain tuo vanha hevonen, joka kuultuansa puhelevain tutut äänet oli lähestynyt hiekkakuoppaa, kuului lähellä heinän korsia appaavan.
Hiljaa lähestyi Lauri emäntää ja kysyi aralla, matalalla äänellä:
"Kohtasitko ketään metsässä?"
Emäntä loi silmänsä häneen, mutta Lauri oli samalla kumartunut ja oli käsin toisessa vankkurin pyörässä. Emäntä vastasi samalla tyynellä äänellä kuin ainakin: