"Kuka täällä olisi pimeänä yönä. Ovathan torppariemme metsät tuolla lammen rannalla asti."
Nyt sieppasi Lauri kirveen, viittasi sillä uuteen vieremään päin ja sanoi oudolla, rohkealla äänellä:
"Tuo vieri kuoppaan tänä iltana. Ei suinkaan se enää milloinkaan nouse kuusten juurille."
Emäntä katsoi vieremään ja sanoi: "Hiekka on hyvää laatua ja olisi hyvä olemassa kodissamme."
Kun hän näki Laurin katselevan ympärillensä kirves kädessä, kysyi hän, aikoiko Lauri vieläkin hakata puita.
"Yhden vain vielä, mutta se on riittävä", vastasi Lauri ja lähestyi suurta honkaa, jonka vieressä vankkuri seisoi. Voimalla rupesi hän iskemään sen mahtavaan tyveen, niin että kaarnaa pirskui kaikkialle. Mihin kaarnan pirskat putosivat ei enää syvästä pimeydestä käynyt näkeminen. Vaikea oli nyt synkkäin puiden välistä nähdä kirveen kirkasta terääkään.
"Ei se malkapuuksi ole sopiva", sanoi emäntä vähän kummastuen, mutta hänen äänensä kuului kuin ainakin, kun hän miestänsä puhutteli, kunnioittavalta ja miltei nöyrältä.
"Kyllä se sopii", sanoi isäntä, purren hampaansa yhteen.
Samalla emäntä, joka juuri oli kyyristynyt puun vieressä seisovan vankkurin yli, tuskalla tunsi, että kirves oli käynyt hänen olkapäähänsä. Emäntä päästi hiljaisen tuskanhuudon ja sanoi puoleksi nuhtelevalla, puoleksi nöyrällä äänellä:
"Sinä iskit minuun!"