Tästä jo aikoja sitten loppuun myydystä kertomuksesta ilmestyy nyt uusi painos, jonka kieliasua ensimäisen painoksen suomentaja on korjaillut suomenkielen nykyisen kehityskannan vaatimusten mukaan. Minun velvollisuuteni on nyt julkilausua sulimman kiitokseni tälle nuoruuteni ystävälle, joka, suomentamalla "Uotilan isännän" sekä "Honkain tarinat" nimiset kuvaelmani, oli ensimäinen "sillanrakentaja", joka minun saattoi suomenkielisen kirjallisuuden alueelle.

*E. Nervander.*

I.

Uotilan isäntäväki.

Uotilaksi nimitetään erästä yksinäistä taloa lähellä valta-maantietä kaukana ylämaassa. Entisinä aikoina talo oli ollut herraskartanona, mutta kertomuksemme aikana eli joku kymmenkunta vuotta takaperin sitä hallitsi muuan sangen varakas ja arvossa pidetty talonpoika.

Maantien puolelta tuota vanhanaikaista, punaiseksi maalattua, kahdenkertaista rakennusta ympäröitsi tiheät, ei kuitenkaan järin korkeat männyt ja kuuset, joitten välitse oli suora maantielle johdattava tie laitettu. Tällä taholla olivat pirtin ikkunat, sekä moniaat aitat, jotka seisoivat ruohokentän ympärillä päärakennuksen edustalla. Vastaisella puolella oli tarharakennukset ja niiden alla talon avarat vainiot, joidenka takaa havumetsä kohosi synkkänä ja jylhänä. Tämän metsän halki kävi tie Uotilasta muutamille taloon kuuluville salopelloille, jotka olivat puolen peninkulman päässä siitä.

Nykyinen isäntäväki käytti ainoastaan alikertaa. Ylikerta oli aivan tyhjänä. Autiolta ja hiljaiselta tuntui usein suuressa talossa, sillä paitsi palkollisia siinä ei ollut monta asukasta. Uotilan isäntä, kolmekymmen-vuotias Lauri, oli perinyt talon isältänsä, joka kuoli kun poika vastikään oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Joku vuosi myöhemmin kuoli häneltä äitikin, jonka tähden Lauri päätti hankkia suurelle talolle vireän ja toimeliaan emännän. Vähän aikaa sen jälkeen toi hän talonpojantyttären naapuripitäjästä vaimoksensa Uotilaan.

Tässä olivat he nyt eläneet kahdeksan vuotta hiljaa ja rauhaisesti. Niin kuin usein tapahtuu, eivät hekään olleet avioliittoon ruvenneet keskinäisestä rakkaudesta, vaan ulkonaisten ja satunnaisten asianhaarain vaikutuksesta. Mutta kun olivat tottuneet joka päivä olemaan yhdessä, kun aina täytyi jakaa toistensa huolet, myötä- ja vastoinkäymiset, kun arvossa pitivät toistensa oikeimmiten hyvää ja rehellistä luonnetta, olivat he hyvin pian likeisesti yhdistyneet toisiinsa, ja hellä ja ystävällinen väli oli heidän kesken syntynyt.

Emäntä, nyt kuusikolmatta-vuotias Leena oli alati työssä, osottaen palkollisille reipasta esimerkkiä. Ensimäisenä aamusilla ja viimeisenä iltasilla askaroitsi hän tuvassa, ja häntä pidettiinkin sen vuoksi syystä pitäjässä perheen-emännän esikuvana. Hänen karjansa oli parhaimmassa kunnossa. Ei pappilakaan lähettänyt niin kiiltäviä ja uhkeita lehmiä laitumelle kuin ne olivat, jotka joka aamu sorkottelivat Uotilan kujaa, ja tasaisempia kankaita sai etsiä kaukaa, kuin ne olivat, joita valkaistiin tämän kelpo talon nurmilla. Ahkerasta työstä oli hän tosin jotenkin aikaisin vanhentunut, ja mitä vähän kauneutta luonto oli hänelle nuoruudessa suonut, se oli jo aikaa kadonnut. Sen sijaan oli astunut tyven, vaikka vähän kylmäkiskoinen ja jäykkä ilme, joka ei koskaan jättänyt yksivakaisia kasvoja.

Kun näki hänen ja Laurin rinnatusten, kun he sunnuntaisin pyhävaatteissa ja komeissa kiesissään ajoivat kirkkoon, olisi luullut Lauria Leenan pojaksi, niin hilpeältä ja nuorelta näytti hän. Isän eläessä Lauri ei ollut suuresti huolinut työnteosta, vaan enimmiten noudattanut iloista mieltänsä ja seudun nuorison kanssa huvitellut, kun vain niin sovistui. Hän kävi rikkaan miehen pojasta, ja kauniiseen ja pulskaan poikaan oli moni pitäjän tytöistä luonut lempeitä silmäyksiä, kun hän teikaroitsi kirkonmäellä tai otti osaa kylän tanssihuvituksiin. Lauri puoleltaan ei näyttänyt suosivan toista enemmän kuin toistakaan, vaan laski rohkeasti leikkiänsä kaikkien kauniitten neitosten kanssa, ja kun hän viimein aikoi naimiseen, valitsi hän omaksensa naapuripitäjästä tytön, jota tuskin kukaan oli huomannut, eikä suinkaan erittäin kaunista. Tämä oli kyllä ensi alussa saattanut Uotilan uudelle emännälle vähän pitäjäläisten nurjuutta, mutta kateus unohtui pian, ja kaikki yhtyivät kiittämään hänen vilpasta ja kunnollista olentoansa. Vaan Lauri oli isänsä kuoltua suuresti muuttunut. Näytti kuin hänestä olisi toinen ihminen tullut, kun tiesi että hänen yksin tuli vastata talon hoidosta. Yhtäkkiä loppui häneltä sen tähden juoksu kylissä, ja emännän taloon hankittuansa kääntyi hän koko luonnoltansa niin totiseksi ja vakavaksi, ettei sitä olisi hänestä uskonutkaan, kun otti huomioon hänen nuoruutensa.