Ne, jotka tarkemmin tunsivat Uotilan isäntäväen, puhuivatkin paljon siitä, kuinka nämä sopivat hyvin toinen toiselleen, ja pitäjän herrasväetkin arvelivat heitä kaikin puolin onnelliseksi ja ymmärtäväiseksi pariskunnaksi.
Kuitenkin yhtä kaivattiin varakkaassa talossa ja isoissa huoneissa. Ei mikään lapsi leikitellyt ihanalla kedolla rakennuksen edessä, ei mitään iloista naurua kuulunut kujalta, eikä mikään kehto ollut tuvassa liikkunut. Lauri ajattelikin tätä usein ikävillä mielin, kun muisti, ettei hän saisi jättää huolekkaasti hoidettua taloansa ja muita runsaita varojansa pojalle, vaan kaukaisille ja ahnaille sukulaisille. Yksinäisillä hetkillä tämä ajatus raskaana taakkana painoi nuoren miehen mieltä, mutta vaimollensa hän ei milloinkaan surujaan ilmoittanut. Jos vaimo olisi hänelle perillisen lahjoittanut, niin ei olisi mitään puuttunut hänen rauhallisessa ja hiljaisessa koti-elämässään.
Pyhäinmiesten aika oli käsissä, ja palvelusväki hankki muuttoa. Syystyöt olivat viikoksi tauonneet, ja ainoastaan talon jokapäiväisiä askareita toimitettiin. Uotilastakin muutti osa palkollisia, mutta nekin, jotka jäivät taloon, olivat vanhan tavan mukaan saaneet joutoviikon. Sitä enemmän työtä oli siis isäntäväki saanut itsellensä. Vähitellen oli uusi palvelusväki tullut taloon, ja kaikki alkoi asettua entiselle kannalleen. Isäntä määräsi puoleltansa uusille rengeille heidän ulkotyönsä, ja emäntä koetti totuttaa uusia piikojansa talon askareisiin. Kun isäntäväki jäi kahden kesken, oli emännän tapa sanoa Laurille mitä hän arveli uusien palkollistensa kelvollisuudesta.
Näiden vastatulleitten joukossa oli eräs nuori tyttö emännän kotipitäjästä, yhdeksäntoista-vuotias Liisa, jonka vanhempia, jotka olivat köyhää torpanväkeä, Leena kauan oli tuntenut kunnollisiksi ja ahkeriksi ihmisiksi. Sen tähden olikin emäntä, koska nyt niin sopi, antanut puhutella Liisaa tulemaan hänen palvelukseensa Uotilaan. Liisa oli iloinen ja kaunis tyttö, aina valmis leikinlaskuun ja sukkela vastauksiin, ja työ häneltä kulki ripeämmin ja sievemmin kuin muilta piioilta. Hän saavuttikin ensi hetkeltä alkaen emännän suosion, ja se, joka tarkasti piti silmällä Uotilan jokapäiväistä menoa, olisi kenties huomannut, että ikään kuin uusi ja hupaisempi elämä oli alkanut ykstotisessa ja hiljaisessa talossa siitä ajasta asti kun nuori punaposkinen Liisa sinne muutti.
Emäntä havaitsi pian, että hän huoletta voi jättää osan toimistansa tälle nuorelle tytölle, ja sai nyt useammin kuin ennen istua tuvassa rukkinsa äärellä taikka kamarissa kangaspuissaan.
Isännälle hän silloin usein lausui tyytyväisyytensä uuteen palvelijaansa. Hän jutteli isännälle Liisan köyhästä, mutta siivosta kodista ja hänen ahkerista vanhemmistaan. Lauri poltteli silloin piippuansa ja loi vain silloin tällöin jonkun silmäyksen Liisaan, kun tämä notkeasti astuskeli pihan poikki, täytettyjä kiuluja kantaen. Välistä hän kuunteli Liisan iloista, heleää ääntä, kun Liisa laski pilapuheitansa yhdelle talon uusista rengeistä, nuorelle Hartulle, joka näytti häntä erinomaisella mielihyvällä katselevan. Mutta mitä ikänänsä isäntä näki taikka kuuli, ja mitä hyvänsä hän näissä tiloissa aatteli, ei hän mitään virkkanut, nyykäytti vain päätänsä emännälle, kun tämä kehui uutta palvelijaansa, köyhää ja kaunista Liisaa.
II.
Nuorten rakkaus.
Aika kului nyt tavallisissa syystöissä. Rengit harjoittivat ulkotöitä, vetäen pelloille lantaa talon tanhualta. Piiat kehräsivät lankaa kudottavia kankaita varten.
Näin olivat Liisa ja Harttu hyvin harvoin yhdessä. He kohtasivat toinen toistansa vain iltasilla ja aterian aikoina, jolloin monta iloista kompasanaa tokaistiin Liisalle siitä suosiosta, jolla hänen usein nähtiin kohtelevan hilpeää Harttua.