"Niin oikein", vastasi Olli ja nousi juhlallisen muotoisena maasta, "mutta viattomain veri huutaa maasta. Yltäkyllin on emännän murha sydäntäsi painava; kahta salattavaa murhaa sinä et tarvitse onnen perille päästäksesi tässä kurjassa maailmassa."
Tuskan hiki herui Laurin otsasta. Hän ei olisi tahtonut yksin olla rikoksen alainen. Miksi sopi tämän vanhuksen panna rauhallinen omatuntonsa hänen syntisen muistonsa rinnalle?
Lauri istahti Ollin viereen, ja raskaita huokauksia lähti hänen povestaan. Pitkäänsä ja pelokkaasti kysyi hän sitte vanhukselta:
"Luulleekohan kansa minun murhanneen emäntäni?"
Olli hymyili katkeraa hymyä ja pudisti päätänsä: "Hyväpä sinä aina olet ollut häntä kohtaan."
Lauri nousi äkkiä seisoalle, ikäänkuin olisi hänen rintaansa tukehuttanut. Sitte uudisti hän entisen kysymyksensä:
"Luulevatkohan, että minä olen emännän murhannut?"
Olli vastasi surullisen vakavana:
"Kukapa sitä Uotilan isännästä uskoisi."
Silloin vimmastui Lauri, sieppasi kirveen, paiskasi taas vanhuksen maahan ja huusi hänelle: