"Mutta sinä kaiketi sanot heille mitä tiedät! Sinä vanhus!"
Hän pudisteli rajusti vasemmalla kädellänsä vanhuksen olkapäätä, samalla kun tuskissaan heitti kirveen kauas luotansa. "Vanno", miltei kuiskutti hän, "vanno pyhän Jumalan nimen ja hänen laupeutensa kautta viimeisen tuomion päivänä, ettet koskaan kellekään ihmiselle sano mitä tänä yönä olet kuullut ja nähnyt minun tekevän emännälle!"
Kun hän juuri vanhuksen korvan alla lausui nämät sanat, oli hän ikäänkuin tietämättänsä molemmilla käsin tarttunut Ollin kurkkuun ja piti häntä liikahtamatonna paikallansa.
Kuoleman tuska ahdisti Ollin rintaa ja hän huusi:
"Päästä minut — minä teen mitä tahdot!", ja hän työnsi kaulastansa
Laurin kädet, jotka nyt vallan hermottomina putosivat alas.
Ja kun Lauri voimatonna seisoi käsiin päätänsä peittäen, istui vanha Olli hänen vieressään. Hartaasti pani Olli kätensä ristiin ja lausui pyhän valan.
Metsä, yö ja Jumala kuulivat kalliit sanat. Lauri itse, seisoen vaimonsa ruumiin edessä, ei kuullut sanaakaan valasta.
Sitte vallitsi äänettömyys kolkossa korvessa. Aikaa kului ennen kuin kumpikaan elävistä liikahti.
Vihdoin sanoi Lauri matalalla ja vienolla äänellä:
"Peittäkäämme hänet paremmin!"