Olli nousi maasta; hän totteli nyt sanaakaan sanomatta.
Hiekkavieremä oli tykkänään täyttänyt sen syvän kuopan, johon Lauri oli heittänyt ruumiin, niin ettei mitään jälkeä näkynyt. Molemmat miehet kokosivat siihen kuitenkin vielä enemmän hiekkaa ja poistivat sitte ne veriset jälet, jotka maasta löysivät.
Tämän surullisen työn kestäessä ei Olli virkannut mitään. Mutta Lauri näytti pelkäävän äänettömyyttä ja kertoi luonnottoman kylmällä äänellä, vaikka hänen luontonsa ikäänkuin pakotti häntä siihen, ne sanat, jotka emäntä oli lausunut, kun Lauri hänet murhasi. Hän kertoi vielä, kuinka hänen oli täytynyt iskeä Leenaan kaksi kertaa ennen kuin tämä kuoli, ja kuinka vanha hevonen, joka hyvin usein oli vienyt isäntäväen kirkkoon, sitte oli tullut haistelemaan emännän lämmintä verta.
Kun murhan kaikki jälet oli poistettu, ei Lauri enää sanonut niin mitään.
Mutta vanha Olli otti lakin päästänsä, pani kädet ristiin ja luki ääneti rukouksen. Sitte painoi hän lakin päähänsä, katseli murhaajaan ja sanoi:
"Jumala sinua armahtakoon." Sen sanottuansa läksi hän kiviselle tielle päin ja katosi pimeyteen.
Lauri sanoi vain:
"Kiitos!"
Hän meni vielä kerran sille paikalle, johon ruumis oli peitetty. Sitte pani hän hevosen valjaisiin, kävi kuormalle istumaan ja ajoi metsään samaa tietä, jota hän oli tullut, jättäen taaksensa kammottavan hiekkakuopan, jossa emännän ruumis kylmeni kamalassa haudassaan.
Usein katsoi hän taaksensa, seisatti hevosen, nousi puoleksi kuormalla ja kuunteli tarkkaan. Kun kaikki oli ääneti, joudutti hän vanhaa hevosta miten suinkin saattoi. Mutta hänestä oli kuin hevonen olisi kivenraskailla askeleilla astunut eteenpäin. Vihdoin oli hän päässyt synkimmästä metsästä ja ajoi tuon kaadetun aidan yli. Kun vankkuri siinä tärähti, säpsähti hän, sillä hän tunsi jonkin koskevan hänen vaatteisiinsa.