Äkkiä kääntyi hän ja näki emännän huivin, joka liehui hänen vieressänsä ja jonka Leena hiekkakuopalle tultuansa oli pannut kuormalle. Kuin kärmeen puremana veti Lauri kätensä takaisin. Hän katseli kauan tuota tuttua huivia ja köytti sen viimein vankkurin laitaan, ettei sitä metsästä löydettäisi.
Ja Lauri hoputti hevosta, mutta tie näytti hänestä loppumattomalta. Ainoastaan ajatus joutua pois metsästä ja sen kauheista muistoista ja salaisuuksista asui hänen mielessään ja poisti siitä kaikki muut kuvat. Tyttökin, jonka voittamiseksi hän oli tehnyt rikoksen, muistui hänen mieleensä vain hämäräin, unentapaisten ja kauhistavain väliaikain perästä ja silloinkin vain tyhjänä muistona, vieraana nimenä, jonka oikeaa mieltä ja arvoa hänen ei nyt ollut aikaa muistella.
Lauri oli nyt jättänyt taaksensa tuon pienemmän hiekkakuopan ja ajoi sen korkean kuusen ohitse, missä metsäpolut yhtyivät. Hänen tullessaan lennähti varesparvi tästä suuresta puusta, ja hetken kovasti räpistellen siivillään vaihettivat ne sijoja. Vihdoin pääsi hän maantielle. Vasta täällä hengähti hän rauhallisemmin, vaikka yhä vielä vilkui taaksensa. Nyt nousi hän toisinaan kuormalta ja käveli nopein askelin hevosen rinnalla, sitä yhä kiiruhtaen; toisinaan hän taas heittäytyi rattaille ja antoi hevosen kulkea niinkuin se itse tahtoi.
Olipa tänä yönä kuutama, vaikka kuu nousi hyvin myöhään, vasta noin yhdentoista aikana iltaa. Nyt kello jo oli yli kahdentoista ja kuu alkoi kumottaa puiden latvojen välistä. Kirkkaassa valossa seisoivat hongat synkkinä ja jäykkinä kuin raudasta valettuina.
"Minkähän näköistä nyt on hiekkakuopassa", ajatteli Lauri.
Hän oli ennättänyt Uotilaan ja ajoi tuota metsän läpi raivattua tietä pihamaata kohden, mihin kuun valossa ulottuivat pimeät ja jyrkät varjot rakennuksista.
Avoimen vajan edustalla riisui hän vanhan hevosen ja antoi sen mennä mihin tahtoi. Itse päästi hän emännän huivin ja otti sen mukaansa.
Synkkä ja kamala oli nyt mielensä, kun hän astui hiljaista pihaa.
Yksinään oli hän nyt. Emäntä oli, niinkuin Lauri oli tahtonut, poissa hänen tieltänsä. Vaan eiköhän se, vaikka näkymättömänä, vielä ollut häntä lähellä? Kastepisarat maassa kimaltelivat hänen kyyneleinänsä, kuun valossa oudosti loistavat pienet lasiruudut aitan oven ylipielessä katsoivat Lauriin emännän silmillä. Portaat sanoivat hänen nimessään surullista "terve tultua", ja suuri tupa kyseli koko pimeän, ijäisyydeltä tuntuvan yön aikana häneltä, missä emäntä raukka, tuo hyvä viaton emäntä oli.
Ajatus Liisaan, joka ennen usein ja riemullisesti oli häntä elähdyttänyt, pakeni Lauria tänä yönä eikä mistään mailmassa tullut ainoatakaan sovinnon ja lohdutuksen muistoa väsyneelle, valveutuneelle ja rikoksen alaiselle isännälle.