Järjettömien luontokappalten murheellinen huuto kuului uhkaavalta Laurin korvissa ja hän kiiruhti päästämään ne tutulle laitumelle, lypsystä välittämättä.
Kun kaikki murhan jäljet olivat poistetut, meni Lauri katsomaan mitenkä emäntä oli valmistanut eväät leikkuuväelle. Kaikki mitä niihin kuului, oli vainaja tavallisella toimellisuudellaan järjestänyt. Ainoastaan suuri kahvipannu oli vielä tavallisella sijallaan. Hän mietti itsekseen, mitenkä hänen oli käyttäytyminen Järvenpäällä olevaa väkeä kohtaan; päätti toki ensiksi vain kiiruusti tarttua malkasillan työhön.
Hän siis valjasti hevosen metsästä tuodun kuorman eteen ja läksi sille paikalle tiestä, jonka veden juoksu oli turmellut.
Siellä hän askaroi uutterasti koko aamupuolen päivää, että tehdystä työstä nähtäisiin, mitä hän oli toimittanut sinä päivänä, jona emäntää kaivattaisiin. Muutama verenpisara oli murhan tapahtuessa sinne tänne roiskahtanut hakattuihin puihin, jonka tähden hän hakkasi ne uudestaan ja piilotti pantujen malkojen alle.
Ainoatakaan näkyvää jälkeä tehdystä rikoksesta ei enää löytynyt, ja kumminkaan ei Riihimäen metsästä kukaan aluksi etsisi emäntää.
Ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt tiellä ennen kuin kauemmas päivällä, kun aurinko jo oli korkeimmillaan taivaalla. Silloin kuului kaukaa nopeasti eteenpäin rientävien rattaiden jyrinä.
Veri tunkeusi syyn-alaisen Laurin sydämeen, ja hän unohti korjata pois muutamia tielle jääneitä malkapuita.
Sykkivin sydämin ja maata kohden tuijottavin silmin vetäytyi hän vankkurinsa viereen.
Kun tulija pääsi näkyviin, huomasi Lauri, että se oli seurakunnan kirkkoherra, joka tuli ajaen yhden-istuttavissa kiesissä, renki taka-istuimella.
Vanha lempeä pappi hiljensi kulkua, kun läheni sitä paikkaa tiestä, jonka malkapuut salpasivat, ja tultuansa siihen seisatti hän hevosen, Laurin häntä nöyrästi tervehtiessä.