"Herran rauha", sanoi pappi ystävällisesti nyykäyttäen päätänsä Laurille, joka nyt vasta huomasi, että puut estivät hevosen pääsemästä eteenpäin, ja alkoi hätäisesti raivata niitä tieltä, höpisten jotain muka huolimattomuutensa puhtimiseksi.
"No, isäntä itse on työssä täällä", virkkoi rovasti ystävällisesti arvossa pidetylle ja varakkaalle isännälle. "Minäpä juuri mietiskelin, mimmoinenhan nyt tie täällä lienee viimeisen rankkasateen perästä. Mutta enpä sinua luullut saavani nähdä täällä työssä."
Näytti siltä kuin olisivat nämä ystävälliset ja hyvittelevät sanat hämmästyttäneet Lauria enemmän kuin jos rovasti olisi häntä hänen rikoksestansa nuhdellut. Hän oli nyt saanut raition raivatuksi ja seisahtui tien äärelle. Teeskennelty nauru väänsi hänen kasvojansa, ja nöyrällä äänellä sanoi hän:
"Hyvä herra rovasti, koko väkeni on Järvenpään salopelloilla ja tie on korjattava."
"Niin! Vai niin!" sanoi rovasti leppeästi, ohitse ajaessaan. "Rupeepa täälläkin olemaan kiiru. Jää hyvästi nyt! Kuinka jaksaa emäntä?", huusi hän puoleksi kääntyen taaksepäin, sillä hän oli jo ehtinyt ohitse.
Lauri otti uudestaan lakin päästänsä ja piti sitä puoleksi suunsa edessä, kun hän miltei vavisten höpisi:
"Kiitoksia paljon kysymästä, tuossapahan hiljakseen menee."
Kun rovasti samalla nyykäytti hänelle päätänsä ja oli kääntymäisillään eteenpäin, näytti Lauri tästä ensimmäisestä puheesta emännästä miehistyneen, ja ääntänsä vähän korottaen lisäsi hän silmäyksellä, joka oli vakaa olevinansa, mutta kumminkin oli arka:
"Hänkin on Järvenpäällä!"
Ei ole varmaa, kuuliko rovasti vai eikö. Lauri näki rengin virkkavan jotakin rovastille, jonka jälkeen molemmat vilahtivat taaksensa, renki kaksikin kertaa. He puhuivat joutavista asioista, mutta Laurin paha omatunto sanoi hänelle, että he varmaankin puhuivat hänestä ja että joku epäluulo oli heissä herännyt häntä kohtaan. Ja ikäänkuin poistaakseen omia ajatuksiansa, ryhtyi hän taas kiivaasti työhön, joka joutui nopeasti, vaikkei aika ensinkään näyttänyt edistyvän.