Mutta kun he pimeällä tulivat kotiin, eivät he Uotilassa tavanneet emäntää eikä niitä renkejä, jotka häntä etsimään oli lähetetty. Nämä olivat juur'ikään menneet tavoittamaan isäntää, jonka tiesivät olevan työssä malkasillalla.
Matkalla kohtasivat he Laurin, joka palasi tyhjissä vankkurissaan, ja kysyivät häneltä, oliko hän nähnyt emännän?
"Tottapa hän on Järvenpäällä?" vastasi Lauri. Pimeä esti näkemästä sitä tuskaa, joka kuvautui hänen kasvoihinsa, kun hän nyt näki, että aika oli tullut, jolloin hänen täytyi vastata emännän kohtalosta.
Rengit kertoivat nyt pilttouneesta hevosesta ja kuinka he turhaan olivat emäntää etsineet.
Lauri istui ääneti vankkurissa, heidän kertoessaan. Kun olivat lopettaneet, sytytti hän vitkaan sammunutta piippuansa ja sanoi, että emäntä puolipäivän aikana oli tuonut hänelle vähän ruokaa, sanoen heti jälkeen puolipäivän lähtevänsä Järvenpäälle. Sittemmin ei hän häntä ollut nähnyt.
Ääneti tulivat he Uotilaan, jossa kauan oli mietiskelty mitä nyt oli tehtävä. Ei kukaan voinut arvatakaan mitä emännälle oli tapahtunut. Jos hän vain oli kaatunut, kylläpä sitte löydettäisiin elävänä tai kuolleena. Mutta jos rosvot olivat tahtoneet ryöstää häntä ja hän oli jäänyt heidän käsiinsä, kun hevonen karkasi Järvenpäälle päin, olivat ne varmaankin murhanneet hänet ja piilottaneet ruumiin metsään.
Lauri ja muutamat rengeistä menivät vielä yön pimeällä metsään ja huhuilivat siellä emäntää, mutta vastausta ei saatu eikä mitään jälkeä nähty, ja he palasivat kotiin.
Mutta koko tämän päivän kuluessa ei Lauri tapansa mukaan ollut uskaltanut rukoilla Jumalaa, ja väsyneenä ruumiin sekä mielen ponnistuksista nukkui hän raskaaseen uneen.
Ne tiedustukset, jotka nimismieskin sittemmin teki, olivat turhia. — Nostetun rahvaan joukossa nähtiin myöskin eräs vanha, harmaapää ukko, jonka otsassa oli syvät rypyt. Hänen synkän surulliset, mutta tavattoman kirkkaat silmänsä eivät oikein tajonneet hänen kasvojensa muutoin jyrkkään muotoon. Vanhus otti ääneti ja, niinkuin näytti, innokkaasti osaa tiedustukseen. Lauri astui usein vanhuksen vieressä, vaan ei ainoatakaan sanaa eikä silmäystä nämä miehet keskenänsä vaihtaneet. Vanhus oli Olli torppari, joka uskollisesti piti valansa, vaikkapa tunnon tuskat siitä, että hän oli ainoa, joka tiesi kauhean rikoksen eikä kuitenkaan voinut ilmaista tuota tuskallista salaisuutta, vaivasivat häntä päivät sekä yöt. Senpä tähden tuo selittämätön asia, mitenkä emäntä oli kadonnut, vast'edeskin peittyi kaikilta pimeyteen, ja niistä useammista arveluista, jotka tästä asiasta lausuttiin, näytti tuo ensimäinen, että muka rosvot olivat hänet murhanneet ja että hevosen oli onnistunut päästä heidän käsistään, olevan otollisin ja luonnollisin.
Monta huhua rosvoista ja karanneista linnanvangeista ilmautui samaan aikaan, ja useampi, etenkin naisista, luuli nähneensä sellaisten epäluulonalaisten ihmisten kuleksivan hämärällä.