Yleinen ja sydämellinen myötätunto, jota arvossa pidetylle isännälle osotettiin, vaivasi häntä kovasti, ja raskain sydämin kuunteli hän nöyrästi pitäjäläistensä valituksia emännän kuolemasta. Kunnioitettu kirkkoherrakin surkutteli liikutetulla sydämellä Laurin kovaa onnea ja muistutti häntä siitä, kuinka he samana päivänä olivat tavanneet toisensa aavistamatta että kova onni oli Lauria lähellä.
Niinkuin Lauri, kun hän edellisen kerran puhui rovastin kanssa emännästä, yht'äkkiä vavahti, kun emännän nimi ensin mainittiin, mutta sitte rauhoittui ja hillitsi mielensä, niin kävi hänen vast'edeskin hyvän aikaa. Hän oli odottanut, että edes joku epäluulon varjo sattuisi häneen. Nyt kun hän ei huomannut siitä vähääkään, vaan kaikki osottivat hänelle milt'ei suurempaa kunnioitusta kuin ennen, häpesi hän enemmän teeskentelyään kuin todella rikostaan katui.
Tosin olisi hän suonut, että kauhea teko olisi ollut tekemättä, vaikkapa hänen olisikin monta pitkää vuotta täytynyt odottaa emännän kuolemaa, mutta usein valtasi hänet selittämätön rauha, kun hän kuollutta ajatteli.
"Onhan hänen paras niinkuin nyt on", sanoi hän silloin itselleen, muistellen vastoin tahtoansa oman sydämensä tuskallista tilaa.
Vähitellen, kun kaikki tiedustukset yhä olivat turhia, laattiin puhumasta emännän salaisesta katoamisesta ja Uotilassa mukautui kaikki tuohon uuteen tilaan.
Mutta se, joka nyt, isännän määräyksen mukaan, emännöitsi Uotilassa, oli nuori Liisa.
VIII.
Muutama vuosi eteenpäin.
Ne, jotka maailmassa nöyrästi ja hiljaisesti elävät, unhotetaan heidän kuoltuansa pian. Niin kävi emännänkin. Tosin ei Lauri emäntää koskaan unohtanut, mutta hän salasi synkät muistonsa hänestä; Liisakin vuodatti kyyneleitä emännän kamalasta kuolemasta ja muisteli häntä joskus sittemminkin. Mutta ei yksikään lapsi täällä kätkenyt kuolleen äidin muistoa koko iäkseen kiitolliseen sydämeensä.
Sen tähden ei kukaan joulun aikana enää emäntää kysellytkään, ja väki vietti pyhää kuin ainakin leikeillä ja iloisilla ilveillä.