Hiljaa ja tasaisesti joutui päiväin ja kuukausien kulku Uotilassa, mutta syvällä tuon hiljaisen pinnan alla vieri salainen, mutta ei sen tähden heikompi virta. Talon suoran ja jokapäiväisen väen joukossa oli yksi henkilö, jota ei kukaan oikein tuntenut, vaikka kaikki noudattivat hänen käskyjänsä ja söivät hänen leipäänsä. Se oli Lauri.
Ehkä heidän isäntänsä, oli hän kuitenkin heidän vankinsa. Hän tosin ei raudoissa ollut, mutta hänen sanansa ja silmänsä olivat kahleissa, ja vapaina asuivat hänen mielessään ainoastaan syntien ja rikosten synkät muistot.
Lauri, joka ennen vaimonsa murhaa joka päivä oli rukoillut ja lukenut raamattua, ei rukoillut enää. Tosin pakotti rauhattomuutensa häntä rukoilemaan, mutta hänellä ei ollut mitään Jumalalta rukoilla, sittenkun hänen rukouksensa emännän kuolemasta oli kuultu sillä tavoin, millä hän nyt näki sen täytettynä. Hänen ei käynyt rukoileminen, mutta raamattua luki hän kuin ennenkin. Lauri parka! Se jumalanpelko, jossa hän oli kasvanut, oli muuttunut törkeäksi taika-uskoksi, ja rikostansa oikein katumatta tahtoi hän Jumalalta saada rauhaa sairaalle sydämelleen.
Olihan se aika nyt tullut, jota hän oli odottanut ja valmistanut. Nyt oli hän nauttiva kadotetun tunnonrauhansa hedelmiä.
Ja nämät hedelmät näyttivät hänestä rakkailta ja kalliilta. Ei mitään estettä ollut enää hänen ja armaansa välillä, paitsi lyhyt maltin ja odotuksen aika.
Suuressa talossaan ja hyvävaraisessa kodissaan näki Lauri nyt tuon nuoren ja kauniin Liisan toimittavan kaikki hänen mieltänsä myöten, vaikkapa Liisa siellä vielä piti palvelijan virkaa. Eihän Liisa tuntenut nuoren isäntänsä ajatuksia; hän ei aavistanut, että tuo pulska mies, tuo häntä kohtaan aina umpimielinen ja harvapuheinen Lauri ei mitään parempaa toivonut kuin että Liisa tulisi hänen vaimokseen, ja että hän vain odotti otollista hetkeä.
Rakastiko Liisa Uotilan isäntää? Kukahan sitä olisi tietänyt. Hän teki hänen töitänsä ja toimitti kaikki niin huolellisesti ja hyvästi hänen talossaan kuin suinkin taisi. Pitihän Liisan tehdä se mielellään, sillä hyvä isäntä oli Lauri koko väkeänsä ja Liisaakin kohtaan. Jospa hänen nuori, säveä sydämensä joskus olikin tuntenut tuota kaikissa hellissä sydämissä asuvaa halua saada turvautua väkevämpään, eihän tuon köyhän, turvattoman tytön sopinut ajatella rikasta, arvossa pidettyä isäntää, jonka aviopuoleksi moni pitäjän talontyttäristä mielellään rupeisi.
Hartusta arveli Liisa kuin ennenkin, että hän oli iloinen ja rehellinen poika, ravakka kuin harva, mutta kyllä hän säälitteli Harttua siitä, kun hän oli niin köyhä. Milloin sovistui, suositteli hän häntä enemmän kuin muita, ja kärsi kenties iloisemmalla mielellä kuin ennen niitä pistopuheita, joita hänelle siitä lasketeltiin.
Hän ei huomannut, että Harttu tänä jouluna oli vähän totisempi kuin viime joulupyhänä. Hän ei tietänyt, että Harttu oli vähän syvemmältä katsellut hänen suloisiin silmiinsä ja että hän turhaan vaivasi päätänsä miettimällä kuinka paraiten hankkisi turvallista tulevaisuutta itselleen ja Liisalle. Mutta yhtenä pyhä-iltana, kun ei isäntä eikä Liisa ollut kotona, kuuli hän, kuinka vanha Kaisa jutteli isännästä erään kylänaisen kanssa, jolloin Kaisa sanoi että "isäntä olkoon nyt Jumalan nimessä aikomatta ottaa emännäkseen tuota köyhää Liisaa, kun hänelle kyllä olisi tarjona rikkaita ja arvokkaita tyttöjä". Nämä sanat saivat hänen uskollisen mielensä kauan miettimään, kuinkahan kuitenkin lopuksi käynee, ja mitä likemmäksi kevät lähestyi, sitä useammin johtuivat nuo sanat hänen mieleensä.
Ja kun kevät tuli, rupesivat paikkakunnan emännät mietiskelemään ketähän Uotilan isäntä nyt emännäkseen ottanee, ja arveltiin, että hänen nyt sopisi valita pitäjän omista tyttäristä eikä kosia naapuripitäjässä kuin viime kerralla. Mutta Laurille ei kukaan rohjennut kertoa mitä tästä asiasta puhuttiin kylässä, eikä hän itse näyttänyt aikovan käydä kosioilla siellä eikä täällä.