Eräänä aamupäivänä istui Lauri yksin tuvassa; hän poltteli piippuansa eikä näyttänyt huomaavan, että Liisa astui sisälle kantaen sylillistä halkoja, jotka hän heitti takan viereen, ja alkoi virittää tulta.
Hetken kuluttua rykäisi Lauri pari kertaa ja kysyi sitte Liisalta, nostamatta silmiänsä lattiasta: "Tarvinneekohan nyt Uotila omaa emäntää?"
Liisa keskeytti hetkeksi työnsä, hämmästyen enemmän siitä, että isäntä puhutteli häntä, kuin itse kysymyksen laadusta. Vitkaan lähensi hän sytytetyt päreet halkoihin ja vastasi:
"Kyllähän se olisi hyvä! — Ikävä on talo emännättä", lisäsi hän iloisesti.
"Saattaapa niinkin olla", sanoi Lauri asentoansa muuttamatta.
Liisa puhalsi vähän tuoreisiin halkoihin, jotka eivät tahtoneet syttyä, ja sanoi sitä tehdessään:
"Eihän — vieras — koskaan ole — kuin oma."
Kun halot samassa syttyivät ja kirkas liekki vilkkaasti kiilteli mustalla takalla, jatkoi kaunis tyttö puhettansa ilosilmin:
"Kyllä emäntää tarvitaan, niin arvelevat kai nuo rikkaat talontyttäretkin kirkonkylässä!"
Lauri loi silmänsä Liisaan. Ne kohtasivat Liisan ilkamoisia ja huolettomia silmäyksiä. Lauri nyykäytti päätänsä hymyillen. Kun Liisa taas kääntyi ja nosti raskaan padan hahloihin, nousi Lauri istualta ja meni Liisan luo.