Ystävällisesti syleili hän tyttöä ja sanoi, katsellen hänen punastuviin kasvoihinsa:
"Uotila tahtonee mieluimmin köyhää tyttöä emännäkseen."
Kun hän sen oli sanonut, kääntyi hän pois; seisoi nyt ääneti hetken.
Sitte läksi hän ulos.
Mutta Liisa jäi takan ääreen. Ahkeraan hän hämmensi oivallista päivällispuuroa padassa. Mitä hän sitä tehdessänsä ajatteli, se lensi iloisten räiskyvien kipinäin seurassa ylös takan torveen, ja kevättuuli vei sen kauas yli seudun.
Kaukana metsänrinteellä seisoi silloin Harttu aidaksia haloten. Hän näki kuinka savu leikiten tuprueli Uotilan takantorvesta ja sanoi itsekseen:
"Nyt puuhailee Liisa takalla."
Kun Lauri sitte taas tapasi Liisan, oli kaikki kuin ennenkin ja Lauri yhtä harvapuheinen ja totinen kuin koskaan.
Mutta vaikkei Lauri mitään näyttänyt, oli kuitenkin vanhan Kaisan sukkela silmä hoksannut, että isäntä rakasti Liisaa, ja Kaisa ei siitä päivin voinut kärsiä tuota nuorta tyttöä, jolle rikas isäntä hänen mielestään oli liian hyvä. Ikä olikin vaikuttanut Kaisaan, ja hän oli käynyt hyvin toraiseksi. Kun vain joku syy siihen tarjoutui, valitti hän kuinka nurinpäin vieras väki hoiti taloutta, mutta siihen ei Lauri koskaan vastannut sanaakaan, vaan Liisa vuodatti usein yksinäisellä luhdillaan katkeroita kyyneliä ämmän sanoista.
Aika kului. Kesä oli kylmä ja sateinen. Aikaiset hallat turmelivat kasvavaa laihoa. Kaikki ennusti huonoa vuotta. Monessa paikoin pitäjässä pestattiin sen tähden tulevaksi vuodeksi vähemmän palvelijoita kuin tavallisesti, ja moni kelpo renki jäi sillä tapaa paikatta.
Niiden joukossa oli Harttukin, jonka isäntä, mistä syystä, ei tiedetty, kaikessa ystävyydessä erotti palveluksestaan. Paikkaa ei hän saanut muissakaan taloissa. Harttu aikoi sen tähden, niinkuin useimmat muutkin pitäjän rengeistä, etsiä itselleen työtä vierailta paikoilta.