Mutta kova onni näytti olevan kaukana Uotilasta. Oli kuin hyvä haltia olisi nuoren emännän seurassa asettunut suureen taloon. Karja menestyi hyvin, työt joutuivat nopeaan ja tasaisesti, ja näytti kuin vuoden vähemmät varat olisivat muuttuneet kahta suuremmiksi, niin runsaasti ne riittivät talon yltäkylläiseen ravintoon. Pimeä, pitkä ja usein synkkä talvi kului tänä vuonna pikaisesti Uotilan väeltä, ja näytti kuin nuori emäntä olisi levittänyt suloista päivänpaistetta kaikkeen, johon hän puuttui.
Liisa oli onnellinen ja nautti onneansa puhtaalla omallatunnolla ja iloisin sydämin. Ei tietänyt Liisa, että miehensä omatunto oli kipeä, kun Lauri lemmen silmin katseli häntä.
Lauri oli hyvä ja hellä vaimollensa. Ei koskaan hän kauheaa salaisuuttansa Liisalle uskonut; eikä hän uskaltanut sanoa hänelle kuinka kauan hän häntä oli rakastanut. Hän ei hennonut syöstä omantunnon tuskaa Liisankin säveään sydämeen, ja kun suru synkkänä ja uhaten lähestyi häntä, kärsi hän yksin ja ääneti, ja sulki tuskat sydämeensä.
Silloin koetti hän rukoilla Jumalaa poistamaan hänestä muistot tehdystä rikoksesta, jota ei mikään maailmassa voinut peräyttää, mutta hänen sydämensä oli ääneti ja kolkko. Se rukouksen lempeä enkeli, joka kerran on asunut joka ihmisen ja Laurinkin rinnassa, oli paennut, pelästyen rikoksen verisiä, leppymättömiä muistoja, ja aikaansa odottaen istui se nyt ulkopuolella, tuolla paljaalla nummella, jolla hävittävä rajutuuli riehui ja päivän helle poltti jok'ainoan kukan, joka maasta nousi. Laurin sydämestä ei tämä enkeli enää kantanut taivaaseen hänen voimattomia rukouksiansa raskaina hetkinä, jotka kuitenkin harvenivat mitä syvemmälle hän näki onnensa juurtuvan. Häntä kohtaan, jota Laurin siitä tuli kiittää, oli hän laukea ja hellä, niinkuin kukin on sitä kohtaan, jota hän rakastaa ja jonka tähden paljon on saatu kärsiä, ja hän näytti rakkaudellansa Liisaan tahtovansa sovittaa mitä Leenaa kohtaan oli rikkonut.
Niin kului vuosi rauhallisesti ja milt'ei iloisesti, ja kun Liisa lahjoitti miehellensä pojan, ei mitään puuttunut hänen onnestansa.
Niin syvästi liikutettuna, ettei sitä olisi tuosta tyynestä, totisesta miehestä uskonutkaan, otti Lauri viattoman lapsensa ensi kerran syliinsä. Tämä lapsi oli sovittava kaikki, ja siinä näki hän todistuksen siitä, että lempeä ja laupias Jumala loi silmänsä häneen eikä ankarasti tahtonut hänen rikostansa rangaista. Niin arveli Lauri ollen onnellinen ylimäärin.
Vähän aikaa sen jälkeen läksi hän eräänä päivänä, kun kaikki väki oli ulkotyössä, yksin Ristimäen metsään, jossa hän ei ollut käynyt tuon onnettoman illan perästä. Ihmeelliset olivat ne ajatukset, jotka hiljaisessa metsässä heräsivät hänen mielessään. Siellä kangasteli tiellä ja kamalalla murhapaikalla joka askeleella muistoja, joita, hänestä nähden, moni, moni hävittävä talvi oli vaalentanut. Nämä talvet olivat asuneet hänen omassa sydämessään.
Surullisen rauhallisena seisoi Lauri sillä hiekkavieremällä, joka peitti hänen vaimonsa ruumiin. Myrskyt olivat vieläkin kaataneet muutamia mäntyjä haudalle. Ei mikään ihmissilmä voinut huomata epäluulonalaista jälkeä, joka voisi saattaa rikoksen ilmi.
Lauri seisoi siinä kauan ajatuksiin vaipuneena. Nuori, voimakas mies oli tällä hetkellä, jolloin ei kukaan häntä nähnyt, kadottanut koko sen pontevuuden, joka jokapäiväisessä elämässä oli häntä näiden kahden vuoden kuluessa kannattanut, ja hän näytti melkein voimattomalta ukolta.
Viimein pani hän kätensä ristiin, ja ensimäinen lämmin henkäys lensi nyt hänen sydämensä läpi. Hänen ajatuksensa puhkesivat sanoiksi, jotka olivat kuin rukous, että Jumala tahtoisi unohtaa hänen rikoksensa. Itse ei hän sitä koskaan ollut unohtava.