Ennen kuin hän läksi metsästä peitti hän haudan vielä paremmin, ja erosi siitä viimein milt'ei rauhallisilla tunteilla.
Viattoman lapsensa kuva oli hänen mielessään, ja hän arveli, että hänen entinen vaimonsa, hyvä ja nöyrä kuin hän aina oli, nyt katselee haudastansa häneen anteeksi antavin silmin.
Kun lapsi ristittiin, nimitti hän sen Eeroksi, Leenan isän muistoksi, jota emäntä hartaasti oli rakastanut ja kunnioittanut, ja kun Lauri sitte tämän nimen lausui, kuului aina hänen heleässä, syvässä äänessään tavattoman hellä väre.
Sitte kului taas yksi vuosi, jolloin onnen aurinko valaisi Laurin kotoa ja tulevaisuuden toivo yhä syvemmäs juurtui hänen sydämeensä. Kullakin päivällä oli omat työnsä, vaivansa ja ilonsa, ja muuta ei siitä ole sanomista.
Ei mitään muutoksia likitienoillakaan ollut tapahtunut, paitsi se, että myllykylä, jolla tähän asti oli ollut pitkä ja vaivaloinen mutka kirkolle, nyt oli päättänyt raivata uuden tien, joka suuresti oli lyhentävä matkan sinne.
Tämä tie oli menevä pitkin sitä laaksoa, joka kulkee Ristimäen metsän poikki, ja oli aiottu myöskin sivuamaan sitä paikkaa metsässä, joka peitti Laurin rikoksen maailman silmiltä.
Kun siis otettiin puheeksi tien tekeminen sille paikalle, oli kyllä Laurin ensimäinen aikomus vastustaa tätä ehdotusta, mutta ei hän sitä kuitenkaan uskaltanut, koska ehdotusta kaikin puolin pidettiin pitäjälle hyödyllisenä. Hän antoi sen tähden, niinkuin näytti, mielellään maatansa yrityksen hyväksi, mutta kielsi ottamasta hiekkaa hänen maaltansa.
Kun työ oli tekeillä, oli Lauri usein metsässä katsomassa, että määrätyitä ehtoja noudatettiin. Vaan ei mikään siellä antanut hänelle syytä pelkoon, että hänen salaisuutensa tulisi ilmi.
Syksyn alussa oli uusi tie valmis käytettäväksi, ja moni myllykuorma ja useampia kirkkomiehiä kulki jo silloin tätä tietä.
Joulu lähestyi ja sen seurassa nuo moninaiset valmistuspuuhat pyhää varten.