Tämä vuosi oli ollut tavattoman hyvä ja siunattu viljavuosi Uotilassa. Aitat olivat täynnä kalliita tavaroitansa, jotka halusivat saada palkita viljelijän vaivaa ja ilottaa häntä. Senpä tähden tahtoikin Lauri, että hänen väkensä tänä jouluna vielä runsaammin kuin ennen saisi nauttia hänen hyväänsä, ja Liisa koetti sen tähden valmistaa pyhäpäiville surutonta iloa Uotilaan, jossa onni ja hiljainen autuus nyt näyttivät viihtyvän hyvin.
Kaikki siis valmistettiin joulua varten, kun isäntäväen ainoa lapsi, Eero, joka nyt jo oli vuoden vanha, yht'äkkiä sairastui kovaan kuumetautiin.
Tuo pienokainen oli viattomalla hymyllänsä jo ehtinyt poistaa monta surullista ajatusta Laurin sydämestä ja oli tullut hänelle rakkaammaksi kaikkea muuta maailmassa.
Kun Lauri nyt yht'äkkiä näki lapsen makaavan vuoteellansa, hiljaa kuumehoureissa vaikeroiden, vapisi hänen sydämensä ja hän pelkäsi että ankara Jumala nyt oli lapsukaiselle kostava hänen isänsä rikoksen.
Kaikista niistä ahkeroimisista huolimatta, jotka taudin poistamiseksi tehtiin, paheni se kuitenkin pahenemistaan.
Muutamat tuskalliset ja pitkät päivät kuluivat, ja kaikki toiveet pojan pelastumisesta näyttivät haihtuneen.
Oli ilta. Lapsi oli jo kolme päivää ollut sairaana. Kynttilä paloi huoneessa, johon Liisa oli muuttanut armaan kipeän lapsensa. Hän suuteli sitä hellästi, kun ei hänellä muita neuvoja sen tuskain lievittämiseksi ollut, otti sen varoen syliinsä ja tuuditteli sitä näin hiljaa, kyynelsilmin katsellen pienokaiseensa.
Lauri istui Liisan vieressä, kallella päin. Hänen sydämensä oli kolkon epätoivon vallassa. Hän ei rukoillut, hän ei ajatellut, hän ei sanonut mitään. Milloin lapsi liikahti, loi Lauri kuitenkin pitkän, kysyvän silmäyksen siihen ja sitte lapsen äitiin.
Vähitellen sairaan liikunnot harvenivat ja heikontuivat heikontumistaan. Viimein makasi lapsi aivan liikkumatta, eikä vaikeroinutkaan enää. Kuoleman enkeli oli vienyt hänen viattoman henkensä ja pitkällinen uni oli vallannut pienokaisen, joka väsyneenä lepäsi nuoren äitinsä sylissä, sillä aikaa kun Lauri yhä istui kuunnellen, havaitakseen edes heikointa ääntä, vähintä liikuntoa ainoassa lapsessaan.
Mutta siitä suuresta tuvasta, joka oli huoneen ulkopuolella ja johon ovi oli auki, kuultiin kuinka muutamat myllystä tulleet talonrengit hiljaa kertoivat ihmeellisiä juttuja, joita koskenkylässä oli kerrottu Ristimäen metsästä.