Käräjissä kertoi Lauri tunnustuksensa ja kehoitti vanhaa Ollia, joka vieraaksi mieheksi oli manattu, sanomaan kaikki, mitä hän tiesi, mitään salaamatta.
Tutkittaessa tuli silloin ilmi, että se kammottu kummitus Ristimäen metsässä oli ollut tuo vanha torppari, joka ei saanut rauhaa sydämelleen tuntiessaan tuota kauheaa rikosta, miksi hän nyt noin kuusi pitkää vuotta öisin oli oleskellut murhapaikalla, toivoen että joku niistä, jotka näkivät hänet siellä, seuraisi häntä ja panisi tähdelle hiekkavieremän, minkä hän sille tahtoi osottaa, jotta rikos vihdoin kenties tulisi ilmi. Mutta taika-uskoisina olivat kaikki kummituksena pitäneet äänetöntä haamua, jota he kammosivat ja jonka ohitse he kiiruhtivat pääsemään, kunnes viimein tuo matkustava pappi oli uskaltanut seurata vanhaa miestä hiekkavieremälle, ja sitten oli rikos tullut ilmi, Ollin sitä valaa rikkomatta, johon häntä oli pakotettu.
Lopullinen tuomio oli elinkautinen maanpako Siperiaan.
Lauri vastaanotti tuomionsa rauhallisna ja tyytyväisenä.
Kolkon Siperian kaivoksissa eli hän sitten muutamia vuosia kotimaansa pahimpain pahantekijäin parissa, jotka sinne oli lähetetty. Nämä raa'at, paatuneet onnettomat katselivat ensin pilkalla, sittemmin ihmetellen ja jonkinmoisella kunnioituksella hiljaista, aina rauhallista ja ahkeraa Lauria, joka joutohetkinä luki raamattuansa, minkä hän uskollisesti vei myötänsä.
Usein nähtiin hänen kuitenkin istuvan syviin ajatuksiin vaipuneena, unohtaen, että häntä katseltiin. Hän muisteli silloin rakkaitansa, jotka hän kotimaahan oli jättänyt, ja raskaita huokauksia puhkesi hänen povestaan.
Viimein tuli ikävänsä kotiin liian kovaksi ja mursi hänen ruumiilliset voimansa. Heikosta maallisesta majasta loisti kuitenkin viho viimeiseen hetkeen asti uskovainen henki, joka sovinnossa Jumalan ja maailman kanssa meni astumaan tuntemattomaan valtakuntaan haudan toisella puolella.
Kotimaassa eli Laurin muisto kauan synkkänä ja selittämättömänä kansassa. Surullinen oli tämä muisto Liisallekin, mutta rakas ja suloinen samalla, sillä hänen lempivä sydämensä muisti vain, kuinka hyvä Lauri aina oli ollut häntä kohtaan. Poikaansa, joka täysi-ikäisenä, Liisan kuoltua, otti Uotilan haltuunsa, oli hän opettanut kunnioittamaan hänen onnettoman isänsä surullista muistoa.