Taasen syntyi hiljaisuus. Hetken kuluttua otti Regina ylös huivinsa, jonka hän sitä ennen oli laskenut luotansa ja sanoi:
— Sinä olit kiltti, kun tulit ulos tänä iltana. Nyt on meidän aika poistua.
Aleksis tarttui vielä kerran hänen käteensä, mutta kietoi taas kohta käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä yhtä keveästi kuin edellisellä kerralla, mutta hiukan kauemmin, ilman että sanaakaan vaihdettiin.
Molemmat nousivat nyt ylös ja kääntyivät takaisin läpi ruispellon. Aleksis uteli häneltä hänen tointaan tehtaalla, ja tyttö jutteli melkein kaikki, mitä jo tiedämme hänen lapsuudestansa. Keskustelu ei siis ollut mikään hupaisa, mutta se teki syvän vaikutuksen nuorukaiseen, joka oli kasvanut rakkaassa kodissa. Hänet, joka ei koskaan maailmassa ollut turvaa vailla, valtasi nyt ensimäisen kerran sydämellinen halu saada jotakuta ihmistä turvata, ja kylmäkiskoiselta maailmalta suojata kernaimmin tuota turvatonta, hentoa olentoa, joka luottamusta täynnä kulki hänen rinnallaan. Olisiko sellainen onni hänelle milloinkaan suotu?
Silloin hänessä heräsi muisto sisaristaan. Mitä nämä mahtaisivatkaan sanoa, jos näkisivät hänen tuttavallisesti kävelevän tämän köyhän, halveksitun tehtaantytön kanssa, jos aavistaisivat, että hänen sydämensä sykki lämpimästi hänelle.
Mutta mitä nuo tarkkatuntoiset ja kunnioitettavat sisaret eivät havainneet, sen keksivät vieraat silmät, jotka kohtasivat nuoria, kun he saapuivat maantielle, ja jotka ihmeissään loivat katseensa nuoren, varakkaan ratsutilallisen pojan jälkeen, joka saattoi tuota perin köyhää työnaista kappaleen matkaa Forssaan päin. Juorupuheet, jotka eivät mutkikkaimpiakaan kiertoteitä kammoksu ja aina ovat varmat tarkoituksensa päämäärästä, lähtivät jo tänä iltana liikkeelle ja hiipivät sitten hiljaisin, äänettömin askelin kylälle.
Lähempänä Forssaa oli paljo väkeä liikkeellä pitkin maantietä, ja nuoret olivat pakoitetut eroamaan, aivan kuin olisivat olleet ventovieraita toisilleen. Tyttö toisti vaan vielä kerran: »Sinä olit vallan kiltti, kun tulit», johon Aleksis aivan tyynesti vastasi: »Ole rauhallinen, Regina, ja voi nyt hyvin. Minä tapaan kai sinut pian taas.»
* * * * *
Paluumatkalla kohtasi Aleksis tovereita, jotka hänen kanssansa riensivät kotiapäin Mustialaan. Eräällä heistä oli mukanansa harmonikka ja hän veteli »Forssan-valssia», mutta sävelet eivät tällä kertaa saaneet Aleksin sydämessä noita tunnettuja sanoja syntymään. Hän oli vakavalla tuulella, ja vastenmielisesti hän tunsi, ikäänkuin häntä jotkut näkymättömät kahleet olisivat hallinneet, jotka sitoivat hänen vapautensa ja joista hänen täytyi itsensä temmata irti, vaikka häneltä nyt näytti siihen voimaa puuttuvan.
Kotia tultuaan hän heittäysi pitkäkseen, mutta vastoin tavallisuutta ei uni tahtonut mitenkään tulla.