* * * * *
Seuraavana kesänä hän lähti iloisin mielin asevelvollisena ottamaan osaa Urjalan reserviharjoituksiin. Vaikka hän ei isosti tuntenut halua sotauralle, oli hän kuitenkin ennen arvannostoa, usein aavistamattaankin, salaa toivonut joutuvansa vakinaiseen väkeen, siten tullakseen pakoitetuksi myymään talonsa, lakkauttamaan taloudenpitonsa sekä ainakin kahden vuoden ajan olemaan vapaana sietämättömistä kahleista, joita hänen hellä luontonsa ei voinut katkaista.
Nyt hän sai tyytyä kuuden viikon lomaan, jotka hänen piti viettää
Urjalassa, mistä ei ollut pitkä matka Forssaan.
Tämä seikka ei ollut herättämättä perheneuvoston tarkkaavaisuutta, ja siitä syystä sopi vallan hyvin, että joku tahi pari sisaruksista, mitä parhaimmalla tuulella ja varustettuna mitä runsaimmilla ja maukkaimmilla lahjoilla talon varastosta, saapui leiriin tervehtimään velimiestä, joka nöyränä ja tyynenä otti heidät vastaan ja piti heille seuraa, kunnes iltasoitto viimein vei vartiattaret hänen luotansa.
Aleksin komea ja nuorekas vartalo näytti muhkealta sotilaspuvussa, erittäinkin kun hän käytti omia vaatteitaan eikä kruunun. Tätä eivät Iidan silmät voineet olla huomaamatta. Seuraavana pyhänä hämmästytti tämä Aleksia sillä hauskalla sattumalla, että hän toi mukanansa leiriin erään »ystävättärensä.» Tämä tyttö oli varakkaan värjärimestarin taikka värjäritehtailijan — millä jälkimäisellä nimellä hän mieluummin suvaitsi itseään kutsuttaa — ainoa tytär.
Ystävätär, jonka nimi oli Amalia, oli tosin kolme vuotta vanhempi kuin Aleksis sekä yhtä iso ja tanakka kuin Regina oli pieni ja hento. Hän näytti kuitenkin aika komealta loistavassa, kallisarvoisessa puvussaan, joka oli viimeisen muodin mukaan tehty, ja muutoin häntä koristivat sormukset, korvarenkaat ja koruneulat. Hän oli sitä paitse luonteeltaan hilpeä ja seuraelämässä mukava, jutteli paljon, nauroi vielä enemmän sekä käytti ahneesti hyväkseen sitä ruokavarastoa, minkä Iida oli tuonut mukanaan.
Aleksis, joka ei heti huomannut viritettyä ansaa ja joka kenties tuli hyvälle tuulelle siitä kohteliaisuudesta, joka nähtävästi tuli hänen osakseen tämän uljaan naisen puolelta, joka nyt leirissä kävi, suostui muitta mutkitta täksi pyhäksi jäämään Urjalaan.
Ateriaa, joka syötiin muutamassa metsikössä ja johon iloinen reserviläinen ja Aleksin ystävä — muuten ylioppilas — oli pyydetty osaa ottamaan, höystettiin hilpeillä jutuilla ja pakinalla. Kun kahvi oli juotu, ilmestyi ruokakorin pohjalle pullo punssia, jonka jälkeen iloisia maljoja tyhjennettiin, joihin Iidakin otti osaa, ajatellen nähtävästi niinkuin entinen ruununvouti: »kun *minä* juon, on se oikein!»
Myöhemmin jälkeen puolenpäivän tanssittiin tavallisuuden mukaan leirissä. Tukevuudestaan huolimatta Amaliakin otti osaa tanssiin hauskalla mielellä, pyyhki aina vähän väliä hien otsaltaan ja kasvoiltaan, eikä hänellä ollut mitään sitäkään vastaan, että toiset reserviläiset veivät hänet tanssiin, vaikka hän nähtävästi mieluimmin tanssi komean Aleksin kanssa.
Kauniiksi ei voi sanoa tuota hyvää Amaliaa. Hänen pieni nypyrä-nenänsä ikäänkuin nousi varpaillen päästäkseen hiukankaan esille hänen pullevien poskiensa välistä, ja silmät olivat pienet sekä katosivat tykkänään, kun hän nauroi. Kun Forssan-valssia kerran illan kuluessa alettiin soittaa, vetääntyi Aleksis, aivan kuin olisi hän saanut pistoksen sydämeensä, hetkiseksi pois koko tanssipaikalta. Hänen sielunsa silmiin kuvastui nyt Regina. Tämän tytön tummat, lämpimät silmäykset olivat nyt häneen rakkautta hehkuvina tähdätyt ja Aleksis muisti, miten omituisella äänenvivahduksella hän oli kerran sanonut: »Anna minun kerran sinua suudella.»