Kun nuoret miehet palasivat kotia seuraavana päivänä, oli heillä matkassa sangen runsaasti juomatavaroita, joilla he, kuten itse sanoivat, höystäisivät ruokaansa ja mieltänsä ikävässä talossa.
Hämmästyksen valtaamina näkivät sisaret tämän, mutta he eivät tohtineet sanallakaan väittää vastaan, kun huomasivat sen jyrkän uhkamielisyyden, jota Aleksis heille nyt osoitti. He olivat nyt älynneet liian pitkälle menneensä sekä keksivät uuden keinon, jonka kirjeessä ilmoittivat vanhemmalle veljelleen, kutsuen kaikessa hiljaisuudessa häntä avuksi.
Tämä näin keksitty sotatemppu oli näyttävä vapaaehtoiselta peräytymiseltä, jota todelliselta rauhalta tuntuva aselepo seurasi. Päivän tunnussanana oli aulius ja ystävällisyys.
Tämän kotoisen valoisuuden ensimäisistä ilmeistä lämpeni Aleksin hempeä sydän, puhkesi uusille vesoille kuin puu keväällä. Hän uskoi taas täydestä sydämestä sisariinsa, että he tarkoittivat hänen parastansa, ja koetti palkita heidän hyvyyttänsä uusilla voimainsa ponnistuksilla. Iloa ja riemua tuntien hän puuhasi maanviljelyksessään, jota hän muutoin ei koskaan laiminlyönyt, ja kun ilta tuli, istui hän tyytyväisenä kirjansa ääressä tahi keinutuolissaan. Silloin kajahti usein hänen harmonikastansa sävelmä toisen perästä, mutta useimmiten kuitenkin Forssan-valssi. Silloin hänen katseensa oli yhtä hyvänsuopea kuin ennenkin ja silloin hän iloisesti ja veitikkamaisesti iski silmää ystävälleen Arvidille, jolle hän oli uskonut suhteensa Reginaan.
Lokakuun lopulla Arvid matkusti pois, kehoittaen eronhetkellä Aleksia naisväen vehkeiden takia olemaan onneansa hukkaamatta.
Heikkoluontoinen, herkkäuskoinen ja epäitsenäinen Aleksis, jonka sydän oli hyvä, mutta ymmälle joutunut oli nyt jäänyt yksin. Muutaman askeleen päässä hänen selkänsä takana vaani häntä vallanhimo, tyhmä ylpeys ja tekopyhyys valmiina panemaan tuumansa lopulliseen täytäntöön.
* * * * *
Vähän ajan kuluttua tuli pyhäkekrin aika, jolloin palvelusväki maalla vanhan kansan tapojen mukaan viettää n. k. kissan-viikkoa, joksi ainoastaan talon kaikkein välttämättömimmät askareet jäävät paikoillaan pysyvien palvelijain ja isäntäväen itsensä toimitettaviksi.
Römppäviikon viimeisenä päivänä saapuivat taloon uudet rengit, jolloin itsekullakin oli saattajana joku vanhempi, arvokkaampi henkilö, joku omainen tahi edullisimmassa tapauksessa entinen isäntänsä, joka sillä tavalla tahtoi suosittaa uutta palvelijaa.
Muutamin paikoin Hämettä ja ehkä muuallakin Suomessa vallitseva vanha kaunis tapa vaatii, että vastasaapuneet ja heidän saattajansa syövät uudessa paikassa ensimäisen ateriansa yhdessä isännän kanssa, jolloin emäntä pitää passauksesta huolen. Ateria on muhkea, ja isäntä itse tarjoilee ruokanaukkuja vierailleen.