Ihastuneena näistä todellisen lämpimistä sanoista, jotka hän nyt ensimäisen kerran kuuli jumaloidun puolisonsa huulilta, esiintyi morsian ylpeänä ja autuaallisen onnellisena kansanjoukolle. Aleksinkin kasvojen ilmeet olivat hyvin muuttuneet. Hänen utelias katseensa, jonka hän nyt heitti yli joukon, ilmaisi sydämellisintä osanottoa.
Eläköön-huutojen kaikuessa vilkkaammin kuin koskaan ennen kiintyi hänen katseensa muutamaan hentoon, naiselliseen haamuun, joka seisoi muista edempänä, peittäen päänsä huiviinsa. Tämä oli Regina; hän olisi hänet vaikka tuhansien joukosta eroittanut.
Hänen nuoruutensa lempeä loiste kuvastui selvästi hänen katseestaan, hänen otsastansa haihtui jokainen pilvi, hän unohti, että hän täällä seisoi ylkämiehenä toinen nainen vierellään ja vasten tahtoansa vei hän kätensä kulmillen voidakseen häntä selvemmin tarkata.
Kun Regina huomasi, että Aleksis hänet tunsi, kietoi hän hitaasti ja vielä tiiviimmästi huivinsa yli kasvojensa ja virkkoi hiljaa itsekseen: »Aleksis raukkaseni!»
Aleksis tunsi, kuinka veri kuohuten virtasi hänen sydämeensä, joka voimakkaasti tykytti. Hän ei havainnut, että morsian ja morsiusneidot jo alkoivat vetääntyä takaisin, ennenkuin yksi sulhaspojista — se oli hänen ystävänsä Arvid — hiljaa koski hänen käsivarteensa ja sanoi: »Nyt mennään sisälle.»
Kalpeana kääntyi Aleksis ympäri ja nosti nopeasti kätensä sydämelleen. »Odotahan», kuiskasi hän Arvidille, tarttui hänen käsivarteensa ja horjahti. »Hiljaa! Älä häiritse niitä, jotka ovat sisällä. Minä tahdon levätä».
Arvid tuki häntä voimakkaasti, mutta kenenkään huomaamatta, ja vei hänet siihen sivuhuoneeseen, josta sulhaspojat joku hetki sitä ennen olivat hänet tavanneet, sulki ovet ja riensi salista kutsumaan erästä kaupungin lääkäriä, joka myöskin oli häävieraana.
Samassa kaiutti pataljoonan soittokunta Forssan-valssin, jonka sävelet vähitellen hiljeten kuuluivat Aleksin korviin; ne soivat kesäulapan aaltojen tavoin, jotka hempeillä syleilyillään hyväilevät rannikkoa.
Ollen täydessä tajussa, mutta sangen uupunut tunsi Aleksis suloisen väsymyksen vähitellen leviävän suoniinsa ja hän ummisti silmänsä saadaksensa uinua.
Lääkäri saapuikin ja käski Arvidin tuoda sairaalle joitakin elähdyttäviä lääkkeitä. Tutkittuansa Aleksia arveli hän, että sairas jo kauvan oli potenut arveluttavaa sydänvikaa; suurin varovaisuus oli siis tarpeen, jotta tämä vika ei pääsisi pahenemaan. Kiihkeä tanssiminen, salin tukala kuumuus ja porstuassa vallitseva vihainen kylmyys sekä joku mielenliikutus kenties olivat olleet syynä tähän kohtaukseen, joka kaikeksi onneksi nyt oli ohi.