Hänen täytyi nähdä hänet vielä kerran, vaikka hän taas ei saisi nähdä eikä tuntea. Aleksin suloinen, onnellinen katse täytti nyt hänen sielunsa sanomattomalla autuudella, joka lämmitti hänen sydämensä, hänen vaeltaessaan ilman tarkempaa päämaalia eteenpäin kylmässä talviyössä.
Hetken kuluttua huomasi hän, että hän oli kaukana ihmisasunnoista, autiolla maantiellä.
Silloin pääsi hänen rinnastansa syvä huokaus; hän pani kädet ristiin niskansa taakse, katsoi tähtitaivasta kohti ja lausui intohimoisesti:
— Kuinka minä rakastan sinua!
Niin hän seisoi hetkisen, katse kohti korkeutta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kääri huivinsa tiukemmin ympärilleen ja meni eteenpäin yön pimeässä.
Hänestä ei ole sittemmin mitään jälkeä huomattu, eikä liene ollut monta, jotka hänen kohtaloaan ovat tiedustelleet. Forssaan, missä hänelle vähän aikaa sitä ennen oli uudestaan tehnyt naimatarjouksen se kunniallinen mies, joka oli häneen rakastunut, hän ei enää palannut; tämä on ainoa tosiseikka, joka varmuudella hänestä tiedetään. Ei mitään ruumistakaan ole löydetty, joka voitaisiin otaksua hänen ruumiikseen. Hän katosi talviyön pimeään kuni varjo, äänettömiin, jäljettömiin. —
VII.
LOPPU
Uupuneena hääillan puuhista oli Aleksis pakoitettu viipymään vielä pari päivää kaupungissa saadakseen uusia voimia matkaa varten. Hän oli sill'aikaa hyvin ystävällinen Amalialle, valittaen, että hänen kohta häiden jälkeen oli täytynyt ruveta sairaanhoitajaksi niin suurelle lapselle kuin hän oli.
Amalian onnistui pidättää mielensä tyynenä, vaikka hän lääkäriltä oli saanut tietää nuoren puolisonsa vaarallisen sydänvian. Hänen entinen, jotenkin meluava iloisuutensa oli nyt hiukan asettunut, mikä seikka vaikutti tyynnyttävästi Aleksiinkin ja teki hänet entistä taipuvaisemmaksi tuttavallisiin keskusteluihin sen naisen kanssa, joka nyt oli tuleva hänen elämänsä kumppaliksi. Että hän ei kuitenkaan rakastanut eikä voinut häntä rakastaa, niin, sen hän tiesi liiankin hyvin.