Aleksis hymyili hyväntahtoisesti ja lausui katse puoleksi maahan luotuna:
— Kuten tiedätte, en saa paljon puhua. Kiitoksia nyt kaikesta. Meidän Herramme yksin johtaa kuitenkin kaikki parhaaksemme, kun hän niin tahtoo, sen nyt näen. En ollut häijy, tuskin kevytmielinenkään. Tahdoin vain elää rauhassa, levossa ja rakkaudessa kaikkiin. Kenties minä nyt olen tehnyt pahaa Amalialle — ja ehkä eräälle toisellekin —, mutta Jumala ei sitä viaksemme katsone. Älkää murehtiko, jos minä menen pois. Ei ole vaikea kuolla. Kiitos nyt, kiitos siskot — antakaa minulle anteeksi. Ja hyvästi nyt. Minä olen väsynyt.
Kyyneleet silmissään lukivat sisaret katkonaisin sanoin Herran siunauksen nuoren veljensä puolesta, jonka rauhaa olivat maan päällä häirinneet; rukoilivat häneltä anteeksi kaikesta sekä jättivät hänet vihdoin. Veljen ystävälliset silmäykset — silmäykset ystävälliset kuten ainakin — seurasivat nytkin heitä. Elämän rajalla virtaa keveimpänä ja lempeimpänä viides rukous ihmisen sydämestä.
Illalla tunsi Aleksis hiukan helpoitusta ja arveli, että hän ensi tilassa ostaisi itselleen hanurin. Se oli tuleva hänelle niin hyväksi seurakumppaniksi niinä hetkinä, jolloin Amalia puuhaili taloustoimissaan. Sitten hän pani maata ja nukahti hyvin.
Seuraavana aamuna, kun Amalia tuli hänen huoneeseensa häntä tervehtimään, makasi hän vielä silmät ummessa ja näytti uinailevan. Hän ei koskaan ollut nähnyt hänen kasvoissaan niin tyyntä ja rauhallista ilmettä, ja hänen kävi melkein sääli herättää häntä hänen suloisesta unestaan.
Hiljaa hän kuitenkin koski hänen käteensä; se oli kylmä. Sydänhalvaus oli vähää sitä ennen tuskattomasti sammuttanut hänen elämänsä. Tuohon ennen umpinaiseen sydämeen oli kuolema hiljaa ja tyynesti astunut hänelle avonaiseksi jätetystä ovesta sekä ottanut haltuunsa aution asunnon. Jumala johtaa kyllä kaikki parhaimpaan päin, niinhän kuuluivat myöskin Reginan viimeiset sanat hänen Aleksis-raukalleen.
LUDVIG ÅKERFELTIN JOULULAHJAT
ENSIMÄINEN LUKU
Kuinka Ludvig Åkerfelt on joutunut kihloihin ja nyt valmistautuu viettämään jouluaattoa tulevan appiukkonsa perheessä.
Eräänä jouluaattona jokunen aika sitten nähtiin Helsingin suurimmalla kadulla vallitsevassa liikkeessä erään nuorenpuoleisen, tuskin kolmenkymmenvuotiaan herrasmiehen, milloin jalkasin, milloin vuokra-ajurilla, kulkevan puodista puotiin palaten jokaisesta melkein aina joku uusi käärö kädessään ja kiiruhtaen, sitä myöten kuin ostoksien luku eneni, jättämään ne sivumennen palvelijalle Seurahuoneeseen, jossa hän piti asuntoa.