Tarkemmin jos katsomme, huomaamme me tässä nuoressa miehessä — ja hänen iloisissa terveissä maalaiskasvoissaan — aikoinaan ylioppilaspiireissä hyvin tunnetun vihastumattoman hyvänpäivän lapsen Ludvig Åkerfeltin, joka nyt oli hyvinvoipa tilanhaltija jossakin lounaisosassa maatamme. Hän oli nyt tullut pääkaupunkiin niin mieluisessa asiassa kuin kiittämään pientä morsiantaan, valtioneuvos Herbstin kaunista tytärtä Ireneä, siitä herttaisesta »jaa» sanasta, jonka tämä nykyisin postissa oli lähettänyt vastineeksi hänen vaivalloisesti kokoonpantuun kosimakirjeeseensä.
Morsiamen pari kirjainta sisältävän pienen kirjeen mukana oli seurannut isällisiä ja äidillisiä kyhäyksiä valtioneuvokselta ja valtioneuvoksettarelta ja luonnollisesti kutsut joulunviettoon heidän luokseen Helsinkiin. Tässä viattomassa toimituksessa tapaamme me nyt Ludvigin. Hän astuu nyt juuri ulos Göhlen komeasta joulunäyttelystä, josta hän oli onnistunut saamaan muutamia kauniita esineitä, jotka puolestaan olivat onnistuneet välttämään helsinkiläisten huomion.
Hän on pysähtynyt kaupan ulkopuolelle, hieman epätietoisena minne hänen nyt pitäisi kääntyä, kun hän samassa huomaa olevansa kahden iloisen entisen ylioppilastoverinsa ympäröimänä — kaksi nuorta lääketieteen ylioppilasta, jotka vilkkailla mieltymyksen osoitteilla tervehtivät tuota iloista maalaisserkkua.
— No, olipa helkkarin hauskaa, huudahti Ludvig. Älkäämme laiminlyökö yhtäkään hetkeä, vaan etsikäämme heti vanha tuttu pöytämme oopperakellarista saadaksemme pienen kodikkaan aamiaisen ja lasin kuten muinoin. Sillä tietäkäät pojat, että teillä on syytäkin juoda minun maljani, nykyisin kihlautuneen hyvin toimeen tulevan miehen. Niin juuri! Oikealle, niin saatte kuulla enemmän.
Sydämellisesti onnitellen seurasivat nuo entiset toverit Ludvigia oopperakellariin, jossa he odottaessaan aamiaista istuutuivat muutamain soodavesipullojen ja konjakin ääreen.
No, näin oli asian laita. Ludvig, joka kesällä oli Naantalin kylpylaitoksessa pikiintynyt kauniiseen Ireneen, oli nyt hänen onnellinen sulhasensa. Sehän oli hiivatin hauskaa, ja nytkin kuten aina oli hänellä onni myötä, että juuri tarpeellisella hetkellä kohtasi hyväntahtoisia auttajia. Joululahjat, morsiamen sukulaisille nimittäin annettavat, olivat tuottaneet hänelle paljon päänvaivaa, enemmän vielä senkin vuoksi, että valtioneuvoksen perheessä oli välttämättömimpänä ehtona varustaa jokainen joululahja runosäkeellä.
Turhaan oli Ludvig vakuuttanut, ett'ei hän koskaan, ei edes ajatuksissaan ollut esiin loihtinut sen parempaa runosointua kuin: »Ho hoi, ja jaa!» mutta mikään ei ollut auttanut. »Kuta enemmän päin seiniä, sitä hauskempi», oli hän saanut vastaukseksi ja tulevalta anopiltaan sitä paitsi kaikessa salaisuudessa sen tervetulleen neuvon, että pyytäisi jonkun runomiehen apua. Nyt tulisi entisten toverein näyttää miten pitkälle heidän ystävyytensä ulottuu, ja kirjoittaa runosäkeet kaikkiin joululahjoihin.
— Odottakaahan, niitä tulisi olemaan noin 12—14 kappaletta, joista melkein puolet on jo ostettu. —
Kalle ja Ville, molemmat lääketieteen ylioppilaat, vakuuttivat, että he kaikeksi onneksi eivät ymmärtäneet runonsepitystä sen enempää kuin Ludvig itsekkään, mutta Flaccus, Flaccus, tuo iloinen runoniekka ja yliopistossa vanhentunut ylioppilas, oli tapansa mukaan kaupungissa ja hänhän oli kuin luotu auttajaksi tässä tapauksessa. Mutta, mistä saisi käsiinsä tuon aarteen nyt, juuri joulumarkkinain pyörteessä? Telefooni sai alkaa tehtävänsä, ja viimeinkin, kun oli kysytty oikealta ja vasemmalta, kahviloista ja tupakkakaupoista, annettiin Kaisaniemen keilaradalta se lohduttava tieto, että Flaccus ihan omassa persoonassaan oli siellä keilanheitossa, seuranaan eräs nimismies Savosta, »makasiinirotta Viaporista ja muuan vararikon tehnyt kauppias herra ties mistä pikku-kaupungista. Kunhan vaan lähetetään issikka häntä noutamaan, niin pian on hän oleva neljäntenä miehenä aamiais-seurassa. Ja samassa kun palvelija ilmoitti aamiaisen olevan pöydässä eräässä sivuhuoneessa, astui Flaccuskin sisään tyynine käytöksineen ja lyhyine virkatakkineen kuten ennenkin, vatsa kuitenkin hiukan pyöreämpänä kuin tätä ennen, Ludvigin häntä viimeksi nähdessä, mutta tuo lempeä, kevyt ja veitikkamainen piirre leikki yhtä poikamaisesti kuin ennenkin silmien ja suun ympärillä.
Siitäkös syntyi hauskat aamiaiset, hyvä ruoka ja hienot viinit maustettiin leikillisillä huomautuksilla entisistä ylioppilaskujeista ja pienistä hetkellisistä hairahduksista.