Sitten kun kihlausta oli tervehditty samppanjakorkkien pamauksilla ja kahvi sekä liköörit tuotiin pöydälle, otettiin Ludvigin joululahjahuolet käsiteltäviksi. Kalle, joka seurusteli valtioneuvoksen perheessä, säesti Ludvigia tämän kuvaillessa perheen jäseniä, eloon herättääkseen edes yhden kipinän innostusta Flaccuksessa. Mutta kauan kesti, ennenkuin hitustakaan taipumusta runollisiin tehtäviin ilmaantui hänessä. Esitettiin valtioneuvos ja tämän puoliso, pikku morsian ja tämän kahdeksan-vuotias sisko Cecilia, veljet: luutnantti Rikard ja ylioppilas Birger, jo ennestään Flaccukselle tuttu, — niin, vieläpä taidetta ymmärtävä taloudenhoitajatar Ebba, mutta kaikki yhtä turhaa. Vasta kun perheen sukulaiset otettiin käsille, ensinkin setä Lasse, hyvinvoipa painoasiamies jossakin maaseutukaupungissa, ja tämän hurskas aviopuoliso, ilmaantui ylioppilasrunoilijan katseeseen lempeä kiille, jonka toverit niin hyvin tunsivat. Keväisen huhtikuun kujeileva mieliala ilmaantui hänen katseeseensa, hitaasti ojensi hän kätensä, otti sikaarin, sytytti sen vielä hitaammin, veti keveän sauhun, tarttui liköörilasiin, kilisti Ludvigin kanssa sanoen: »No, kuten tahdot!»
Varmasti hän tahtoi ja Ludvigin puolesta toverit myös. Ludvig repäisi lehden muistiinpanokirjastaan ja alkoi merkitä siihen joululahjojaan ja niiden vastaanottajia. Pikku morsian oli saapa kultakellon oikein erinomaisen sievän, sekä täydellisen koristereunusteen ihan — ties mitä mallia se nyt taasen olikaan, jota herra Mellin sanoi sen olevan. Tavat ja mallit eivät olleet Ludvigin vankkoja puolia. Kaksi kertaa oli hän saanut reput lakitieteellisissä koekirjoituksissa, minkä jälkeen hän oli heittänyt luvut sikseen. — Vielä tulisi Irenen saada komea kaulaketju mitä kauneimmista alabasterikivistä ja sitä paitsi ostaisi hän hänelle vielä jotakin pientä, ja tulisi lahjojen runosäkeitten kääreissä olla hienoja, kauniita, kevyitä ja runoutta tuoksuvia, aivan kuin tuo herttainen tyttö itse. Jospa sentään Flaccus olisi saanut nähdä hänet! Valtioneuvokselle ei Ludvig vielä ollut keksinyt muuta kuin Almanach de Gothan, valtioneuvoksettarelle oli hänellä kallisarvoinen ompelulaatikko, jotakin vietävän mallia sekin, muhkean oli kauppias kehunut sen olevan; luutnantille oli Ludvig valinnut oivallisen teaatterikiikarin ja ylioppilaalle toalettilippaan, joka sisälsi harjoja ja sen semmoisia, kaikki hopeakoristeisia. Mitä taas setä Lasseen, painoasiamieheen tuli, oli Ludvig tahtonut olla niin antelias kuin suinkin, ja kun tuo vanha herra oli innokas tupakoitsija, oli Ludvig hänelle valinnut laatikon sikareja, kaikkein parhaita mitä hän käsiinsä oli saanut, sekä tämän rouvalle, täti Sohville, jumalisen kirjan: »Hartauden harjoituksia joka vuoden päivälle.»
— Tässä on nyt sinulle, parahin Flaccus, koko luettelo, sanoi Ludvig. Koeta nyt parastasi! Minulla kyllä, hitto vie, ei ole aikaa sekaantua koko hommaan. On vielä koko joukko ostoksia tehtävä, niin että ennen kello 7:ää illalla ei teidän tarvitse ajatella näkevännekään minua kuin joskus pikimmiltään. Mutta mikään ei estä teitä rupeamasta milloin tahansa käärimään jo ostettuja tavaroita paketeiksi ja kirjoittamaan niihin osoitteita ja runosäkeitä, eikä sitäpaitsi kotiintumasta Seurahuoneen n:o 14:ään, jossa asun. Kuule, Ville, sinut määrään minä varaisännäksi minun poissaollessani. »Paina nappia» ja pitäkää hauskaa sillä aikaa. Ja muista Ville, ei mitään kursailemista tänään! Maksa pois lasku tänne, kun tahdot, niin minä sitten selvitän sen sinulle. Vai on sinulla Matti taskussa! No sitä parempi. Ole hyvä — tämä kelvannee vähäksi aikaa. Ja nyt minä täytän lasit. Kas noin — ja kas noin, ja kiitos paljon, te kunnon veikot, kun otatte tehdäksenne minusta runoilijan ja valmistaaksenne minut uusiin perheoloihin, somiin tapoihin — comme il faut, kuten sanotaan. Minä tulen voittamaan kaikkien sydämet, vieläpä neiti Ebba Vesterlundinkin, taloudenhoitajattaren. Kippis nyt sen asian päälle ja jääkää hyvästi pariksi tunniksi!
Ludvig otti lakkinsa, nyökkäsi iloisesti ja oli samassa hetkessä matkalla Leppäsuon kasvihuoneelle antamaan itse ohjeet mitä ihanimpaan kukkavihkoon, jonka Irene oli saapa jouluaattona.
Kello oli jo kuitenkin kerinnyt kolmeen, ennenkuin tilanhaltijamme jätti kukkakaupan. Hyvää kyytiä hän nyt antoi laskea kohti kaupunkia, jossa hän kulki kaupasta kauppaan valiten ja hakien sellaista nukkea, joka voisi löytää armon hänen tulevan kahdeksanvuotiaan kälynsä silmissä. Lopuksi löysi hän yhden, jonka sanottiin olevan Pariisin mallia, ja hän omisti sen itselleen samalla riemulla kuin kemisti kunnian keksiessään jonkun uuden alkuaineen.
Seurasi sitten käynti eräässä kirjakaupassa, jossa oli niin paljon väkeä, että Ludvig kiitti onneaan, kun sai käsiinsä erään komean kuvateoksen, Jonas Lien uuden romaanin ja Gustafva Björklundin keittokirjan, molemmat korukansissa, sekä jonkin lastenlehden tilauskortin. Kaikki tämä mukanaan oli hänellä aikomus suunnata kulkunsa Seurahuoneelle, kun hänen mieleensä samassa johtui, että Irene kerran Naantalissa oli ihaillut erästä viuhkaa, jonka väri ja malli oli jäänyt rakastajan muistiin, ja nyt täytyi hänen etsiä edes jonkun verran samannäköinen »vifti», kuten tanskalainen sanoo. Se, jonka hän innokkaasti etsittyään päätti ottaa, ei kuitenkaan ollut käsin silkille maalattu, kuten se, jota Irene oli ihaillut, mutta tämä oli kaikessa tapauksessa non plus ultra, kuten kaupassa sanottiin, hienoa, lävellistä, valittua, somaa ja kaunista norsunluutyötä.
Kokonaista kolme tuntia oli kulunut hänen kulkiessaan puodeissa ja nyt vihdoinkin katsoi Ludvig Åkerfelt auttavasti päässeensä joululahjavelvollisuuksistaan sulhasmiehenä ja olevansa hyvällä alulla tulemassa hänelle tähän asti tuntemattoman perheen jäseneksi. Vielä iloisemman näköisenä kuin tavallisesti, vaikka lämpimänä ja hiukan väsyneenä, kiirehti hän huoneeseensa, seurassaan poikanen, joka kantoi hänen uusia joululahjaostoksiaan.
Jo eteiseen kuuluivat n:ro 14:stä toverien iloiset naurunpurskaukset, ja kun Ludvig syöksähti huoneeseen, kohtasi häntä kodikas näky: nuo kolme ystävää ja auttajaa kaikki paitahihasillaan paperiarkkien ja valmiiksi käärittyjen pakettien ympäröimänä, täydessä touhussa uusien käärimisessä ja osoitteiden laadinnassa.
Tykistömäinen joukko pulloja ja karahviineja pisti savupilven keskestä luonnollisesti esiin pakettien välistä, ja mitä tyynimmän sotapäällikön näköisenä istui Flaccus kynä kädessä, lukien erästä säettä ystäväin arvosteltavaksi.
— Hyvä, hyvä! huusivat Ville ja Kalle, kun samassa Ludvigin iloinen muoto tuli näkyviin.