Puheen hälinä ja melu piiritti hänet silmänräpäyksessä, ja sen keskeytti vain silloin tällöin Flaccuksen viranomainen ääni, kun hän vaati Ludvigilta tietoja uusista joululahjoista, jotka hän oli mukanaan tuonut, sekä niitten jakamisesta.
— Viuhka on Irenelle, kuvateos kiltille appiukolle, nukke ja tilauskortti luonnollisesti Cecilialle, keittokirja taloudenhoitajattarelle ja romaani Irenelle. — Ja kas niin, pojat, nyt me kyllä olemme ansainneet lasin. Onko teillä seltteriä täällä? Hyvä! Maljasi Flaccus, sinun etupäässä! Sinä olet saanut olla touhussa, sen näen kaikista näistä lapuista. Vai olet sinä Kalle kirjoittanut puhtaaksi ne. Maljasi sitten! Ja Ville lakkaa. No maljasi, sinä iloinen sielu! Nythän minun ei tarvitse muuta kuin kädet ristissä katsella päälle. Mutta kyllä se onkin pahuksenmoista juoksua täällä Helsingissä.
— Nyt täytyy sinun kuulla jotakin Flaccuksen mestariteoksista», huudahti Ville. Tääll' on helliä ja vienoja, siveellisiä ja hieman kevyitäkin. Millä aletaan?
— Mitä kirjoitit sinä, hyvä Flaccus, Irenen kultakelloon, sen tahtoisin tietää?
Huomaamattomasti räpäyttäen vasenta silmäluontaan ojensi Flaccus kätensä, etsi runosäkeen käsikirjoituspaperien joukosta ja sanoi:
— Pelkkää lorua, kuten tulee ollakin tällaisissa tapauksissa. Tässä on kaiku omasta veltostuneesta sydämestäsi:
Vaikk' pieni oon, käyn aina vaan,
Käyn hiljaa tyynehesti;
En taaksepäin käy milloinkaan,
Vaan eteen tasaisesti.
Jospa vaan sydämes vartia oisin
Ja huolilta maailman sen varjella voisin,
Niin ilotkin iloitsisin sen kanssa
Kuunnellen onnen kuiskettansa.
— No, tuohan sointuu oikein kauniilta ja todelliselta, minun mielestäni, sanoi Ludvig. Kuulostaa ikäänkuin sinä itse olisit rakastunut, veli Flaccus. Olisihan jo aikakin, vai mitä te sanotte, pojat?
— Palaa — salaa — valaa, mumisi Flaccus, ei ollen kuulevinaankaan ystävän puhetta, täydessä runontekopuuhissa sikaarilaatikkoa varten.
Yhä jutellen silmäili Ludvig milloin yhtä, milloin toista säettä ja levitti iloisella luonnollaan ikäänkuin auringon säteitä ympärilleen, joiden täysi loisto näkyi hänen hyväntahtoisesta ilmeestään, kun hän sai käsiinsä säkeen: