Aleksis ei sitä korviinsa ottanut, mutta hän hymyili itsekseen, kuten hänellä usein oli tapana, ja hänen katseensa lensi kauas yli peltojen ja kenttien ja pysähtyi etäällä olevaan metsänrinteeseen.
Sill'aikaa saattoi kuulla, miten paikkakunnan pojat koettivat käsiharmonikoillaan vedellä viimeksi kuultua valssia; tytöt hyräilivät pidettyä sävellystä, ja koko tanssikentän yli, läpi kansanjoukon kaikuivat viileänä kesäiltana sävelet: »ah kuinka sinua lemmin!»
Kun saksalaiset soittoniekat huomasivat, että uusi valssi oli innostanut nuorisoa, soittivat he kaikkien ihastukseksi sen vielä kerran. Pojat ja tytöt liittyivät lähemmin toisiinsa tanssissa, eikä kukaan pojista jättänyt naistansa, ennenkuin soitto oli lakannut. — Aleksiskin oli Reginan kanssa, jonka hentoa vartaloa hänen käsivartensa hellästi piteli, tanssinut koko tämän valssin, ja tuon tuostakin sattuivat heidän katseensa totisina toisiinsa.
Kun valssi lakkasi, oli tanssi-innostus myöskin päättynyt. Kun lähdössä oltiin, jolloin hänen toverinsa olivat valmiit lähtemään kotia päin peninkulman pituiselle matkalle Mustialaan, sanoi Aleksis Reginalle, jonka rinnalle hän oli pysähtynyt:
— Ensi pyhänä kello 6 tulen yksin Forssaan, tule minua puolitiehen vastaan, niin saamme jutella hetkisen yhdessä.
— Tahtooko Aleksis sitä? kysyi Regina.
— Niin se olisi hauska, vastasi hän ja otti hänen molemmat kätensä omiinsa, loi häneen ystävällisen katseen ja nojautui lapsellisesti eteenpäin, niin että hänen huulensa lähestyivät Reginan otsaa.
Silloin katsahti Regina taas häneen, kallisti päänsä hiljalleen, ja vieno puna lensi ensimäisen kerran hänen tumman ihonsa yli.
— Kiitos tästä illasta, sanoi hän ja katsoi taasen nuorukaiseen. Voihan nyt hyvin!
— Jumala olkoon sinun kanssasi, sanoi Aleksis hajamielisenä, aivan kuin hän olisi sanonut sen ventovieraalle henkilölle.