Tytöt, jotka hätääntyneinä olivat ryhmittyneet yhteen, loivat katseen Planchetteen, joka heilutellen ruumistaan istui lautasliina vielä kainalossaan itku kurkussaan. Tämä näky tempasi heidät taas nauramaan ja kerääntyen rouvan ympärille rupesivat he kertomaan seikkailustaan:
— Isälle paluujuhlaksi… Malja kuistiin… Laulavia ylioppilaita…
Pääharjoitus… Kaikki poissa… Freymannin vaatteet niin sopivat…
Planchette-raukka on viaton… Freyman tuli vastaan eteisessä…
Planchette puettiin kyyppariksi… Äiti hyvä, mitä nyt on tehtävä…
Auta meitä äiti…!
Niin tulvivat sanat hymyäviltä huulilta ja everstiluutnantska sai vihdoin koko jutun selville. Silloin hän käski tyttöjä vaikenemaan, mietti hetkisen ja virkkoi sitten päättävästi:
— Nyt menemme kaikki alas — pääharjoitukseen!
Vastalauseet eivät auttaneet, rouva oli leppymätön.
— Se on oleva ajattelemattomuutenne ja sopimattoman menettelynne rangaistus. Rehellisyys maan perii! Alas vain kaikki tyyni!
Sitten kääntyi rouva tuon masentuneen Planchetten puoleen ja virkkoi:
— Neiti Planchette, joka jo on kantanut maljan esiin, on hyvä ja pitää huolta, että herra Freymannin huone tulee järjestykseen. Se ei saa enää olla pukuhuoneena.
Eikä hän voinut estää pienen hymyn ilvehtimästä silmäkulmassaan.
Kiitollisesti hymyillen pyyhki Planchette salvetilla kyyneleiset silmänsä ja virkkoi niiaten niin syvään, kuin frakkihousuiltaan pääsi: