— Kiitos, armollinen rouva. Ei minusta ole kasvattajaksi, sen olen aina tiennyt.
Ja iloisena kajahti taas hänen ympärillään tuo hänelle kamala huuto:
— Planchette! Planchette! Planchette!
— Oi, kuinka te olette onnellinen, neiti Planchette, kun ei teidän tarvitse tulla alas kuistille, kuiskasi Agnes puoliääneen.
— Niin, sanokaas muuta, myönsi Planchette. — Mutta minä olisinkin hävennyt silmät päästäni.
— Kas niin, lapseni, nyt alas, virkkoi rouva. — Nythän ollaan naamioissa.
Ja arkaellen, punastuen, sipsuttivat tyttöset pienin askelin rouvan perästä. Vaan Agnes kuiskasi toisille:
— Meidän täytyy nyt koettaa olla reippaita, muu ei auta. — Ja niin he laskeusivat alas verannalle ylioppilasmarssia laulaen.
Siellä puristi everstiluutnantska ystävällisesti ja vakavasti sekä ikäänkuin salaisesta suostumuksesta syrjässä seisovan oikean ylioppilaan kättä ja virkkoi, laulun kaikuessa, vanhemmille naisille:
— Herra Freyman ja meidän pienet tyttäremme ovat täällä meille tämän huvituksen hankkineet; se on pääharjoitus, joka on tarkoitettu mieheni kotiinpaluun kunniaksi. Voimme nyt kuvitella, että hän parast'aikaa nousee vaunuista tässä rappusten edessä. Ikävä vaan, ettei hän myöskin saa lämpöisesti puristaa herra Freymannin kättä, pyytääkseen häntä olemaan kuin kotonaan tässä talossa.