Mutta jumalanpalvelus on lopussa ja me lähdemme kirkosta, jonka ulkopuolella näemme reservirakuuna Simeonin ja hänen veljensä Mikon istuvan paalussa, häpeäpuussa, joka piti rangaistusta kärsivien jalat liikkumattomina. Veljekset, jotka saivat siten istua koko pitkän sunnuntain, olivat surkeita naamaltaan, ja tuomitsi papisto heidät häpeärangaistukseen sentähden, että he, vaikka varoituksen saaneina, »olivat vielä kovin taitamattomia kristinopissa.» Kasvoiko heidän kristinuskon taitonsa paalussa, sen tietää yksin hyvä Jumala.
Heidän vieressään istuu jalat parissa muussa pölkyn reijässä eräs syntinen, lapio kädessä. Se on muuan »kirkonpalvelija», eräs haudankaivaja, joka kärsii hänelle hyvin suotua rangaistusta, koska hänessä oli siihen aikaan useissa paikoin maatamme vallitseva, ahne tapa, että hän kaivoi esille vielä uusia arkkuja, pyöräytti ruumiit multaan ja sitten möi kirstut. Häpeärangaistuksen lisäksi sai hän maksaa 10 hopeataalaria sakkoja.
* * * * *
Tapa haudata kuolleet kirkkoon tuli kristinuskon mukana Suomeen. Niin tehtiin jo Henrik Pyhälle. Tapa siirtyi katolisesta ajasta protestantiseen ja säilyi, vaikka kirkot ilettäväisyyteen saakka täyttyivät joskus ainoastaan kyynärän verran lattiapalkkien alle haudatuista ruumiista, aina 1700 vuosiluvun loppuun saakka monessa paikassa maatamme.
Yhtä ahdas kuin säätyrajoituksen takia penkkien jako oli, yhtä vapaa oli oikeus tulla haudatuksi kirkon pyhien seinien sisälle — rahasta. Kuten meidän päivinämme, niin silloinkin oli valmistettu hautataksa, jonka mukaan esim. Raumalla hauta kuorissa maksoi 12 taalaria, kuoron ja ensimäisen pilarin välillä 8, sitten toiseen pilariin saakka 7 taalaria kuparia j. n. e. Halvin hauta kirkossa, kauimpana vasemmalla, maksoi 5 taalaria.
Rauman hautausmailla, joihin luonnollisesti köyhä väki haudattiin, ei vanhimpana aikana maksettu multarahoja. Kun asianomaiset v. 1735 ehdoittivat, että hautasija uudessa hautausmaassa maksaisi 24 killinkiä ja vanhassa 16, herätti se myrskyisen vastenmielisyyden kirkonkokouksessa. Varsinkin panivat talonpojat vastaan, ja heidän johtajansa, isäntä Kolla, lähti vihapäissään kokouksesta, huutaen äänekkäästi toisia talonpoikia seuraamaan häntä, mutta sitä he eivät kumminkaan tehneet. Tämä köyhille vastenmielinen ehdoitus tehtiin myöhemmin uudelleen, mutta sai osakseen saman katkeran vastauksen, josta syystä tuomiokapituli vihdoinkin v. 1739 antoi asioiden jäädä entiselleen.
Kuten tunnettu, on meidän vuosisataamme saakka säilynyt se turhamielinen tapa, että kiitosrukouksessa kuolleista teeskennellyin lauseparsin kerrotaan heidän elämäntöistään, vaikka vainaja sitten olisi ollut kuinka vähäpätöinen tahansa, vaikkapa ainoastaan lapsi. Jos ei papilla ollut muuta sanomista, kuvaili hän imelän hartaana vainajan viime hetkiä, hänen viime sanojaan, viime lääkkeitään j. n. e. Tämmöisiä henkilösaarnoja luettiin muinoin haudalla, mutta v. 1755 määrättiin, että ne olivat pidettävät kirkossa. — Meidän aikamme on palannut vanhaan tapaan, kiitellen kernaimmin hiljaisen, vakavan haudan partaalla vainajata, sanomalehtien kertojien pannessa muistiin muistoseppelten antajat, arkun kantajat ja ruumissaaton osanottajat.
Ennen vanhaan oli yleisenä tapana avata arkut kirkossa ja asettaa ruumiit yleisön nähtäväksi, mutta tämän vastenmielisen ja ruttojen aikana vaarallisen tavan poisti Kustaa III:s ankaralla kiellolla v. 1773.
Maahanpanijaisissa piti kulta lapsellista leikkiään turhamaisuuden, kaipauksen ja surun kanssa. Suuri ero oli, tapahtuiko hautaus yhdellä vai kahdella kellolla, pienellä, suurella, suurimmalla vai »kaikkien suurimmalla» paariveralla, — hienoin, jos se toimitettiin kummallakin viimemainitulla yhtä haavaa. Arkut laskettiin hautaan 9 kyynärää pitkillä, valkoisilla[1] »käsiliinoilla», varattomat tyytyivät yhteen, mutta varakkaammat »pistoovasivat» itselleen 4 jopa 6 »käsiliinaa.» Kumminkin sattui usein, että jalosukuisten kuolinpesät kauan olivat kirkolle velassa hautajaisloistostaan, usein niin kauan, että koko velka unohtui. Ainoa raumalainen, joka laskettiin hautaan kuudella käsiliinalla, oli eräs v. 1787 autuaasti kuollut jalosyntyinen luutnantti; viisi vuotta myöhemmin sai kirkko vetää ristin tämän komeuden kustannuksien yli. Mutta vaikutus eli vielä kauan muistossa.
[1] Vasta noin v. 1810 tuli Raumalla valtaan tapa käyttää mustia reunuksia. Surusauvoista puhutaan, omituista kyllä, vasta v. 1824.