1687 vuoden pienestä Helsingistä on täällä noin 14 nimeä: Sand, Rücker, Strohlbom, Steen, Westman, Jacobsson, Cratz, Petrus M. Nicander ja muita, joista ehkä ei ketään jälkeläistä suorassa polvessa nyt enää täällä elä 210 vuoden kuluttua. Suvut kuolevat pian tai sekaantuvat »muun löysän kansan» joukkoon. — Mainittu Petrus M. Nicander oli konrehtorina Helsingin koulussa. Hän kai viittasi laihoihin tuloihinsa, jotka eivät sallineet hänen lihoa, keräyslistaan kirjoittaessaan: »Kun nyt ei ole leveää takkia (»vid kaftan») ja varojen puutteessa annan iloisesta sydämestä tällä kertaa ainoastaan 5 äyriä hopeassa.»
Melkein näihin aikoihin, vuosien 1689 ja 1705 välillä, kutsuvat Rauman kirkonkirjat mielellään arvossa pidettyjä herrasmiehiä nimellä: »signor», »seigneur» ja »monsieur», joka kuuluu kylläkin kauniilta: signor Abraham Sonck, seigneur Johan Gebhard, signor Tocklin, monsieur Mukell y. m.
Isoviha jätti syviä jälkiä Raumallekin, jossa rauhanteon aikana v. 1721 oli ainoastaan 7 porvaria ja 6 hevosta. Kirkolla oli kumminkin ollut tilaisuus parempina päivinä lainata 300 talaria kuparirahaa Turun tuomiokirkolle ja koetti nyt luonnollisesti saada takaisin nämä rahat, joka ei ollut niinkään helppoa. Mahdollisesti velkakirjat olivat hävinneet, mutta vihdoin v. 1727 kirkonasiamiehen onnistui saada rahat ja sai kauniin palkkion avustaan. Kolmesataa taalaria hyviä kupariplootuja painaa melkoisesti, jonka vuoksi »mies, joka kantoi ne tuomiokirkosta» Rauman asiamiehen kortteliin Turussa, sai kokonaista 9 äyriä vaivoistaan, jota paitsi raatimies Sporrnberg, joka kuletti tukevat rahat Turusta Raumalle, palkittiin 4 plootulla. Onnellista olisi kaikille velallisille nykyisin, jos velkojien olisi yhtä vaikeata kulettaa kotiinsa rahansa, silloin ne ehkä jäisivät velkomatta.
Lähdemme nyt pariin kirkonkokoukseen sen ajan Raumalla ja viivähdämme pari minuuttia piispantarkastuksissa siellä. Ne pidettiin molemmat kirkossa.
Kirkonkokouksessa tapaamme jäykän kapteeni Jerlströmin Lahdesta ja pormestari Sidbergin muitten seurakunnan äänivaltaisten etunenässä.
Riidellään kovasti omavaltaisen penkkijaon johdosta, jonka pormestari ja kirkkoherra olivat toimittaneet, ja Sidberg saa kärsiä sen häpeän, että alati pisteliäs varapastori Ståhlberg päivän pöytäkirjaan merkitsee, että kaupungin pormestari tänä sunnuntaina ei ollut jumalanpalveluksessa saapuvilla, »vaan jumalanpalveluksen päätyttyä saapui kotoaan.»
Kun pormestaria häväistiin, niin se tuntui kapteeni Jerlströmistä aina hyvältä, eikä lisä olisi haitaksi, arveli kai kuumaverinen soturi, jonka vuoksi hän mahtavana kiipee esille kuorin äsken uudesta tehtyyn suuhun, jota rakennusta pormestari oli valvonut. Keskeyttäen päivän kiistakysymyksen, osoittaa kapteeni äkkiä syntyneellä esteettisellä kauhulla tätä, kuten hän sanoo, »hävytöntä ja siveetöntä rakennusta, jossa on sileä hirsi» matalan oven yli, ja siinä ylhäällä »kaksi hävytöntä kärkeä tolpanpäissä», vaatien herra kapteeni, että kärjet ovat sahattavat poikki, jolloin hän niitten sijaan tahtoo Turusta tilata kaksi kullattua nuppia ja ne kirkolle lahjoittaa.
Liikutettuna tästä kirkkoherra kiittää jaloa kapteenia kädenlyönnillä, ja kirkkoherran esimerkkiä seuraa suurin osa seurakuntaa.
Mutta pormestari, tottuneena keksimään keinoja, pitää paraimpana ottaa asian suurelta kannalta, antamatta itseään häikäistä kultaisilla nupeilla. Hän huomauttaa sen vuoksi, että »tämmöistä lahjaa kapteeni Jerlström ei anna rakkaudesta Jumalan huoneeseen, vaan tehdäkseen harmia hänelle, pormestarille», jonka johdosta molempien suurkukkojen välillä alkaa vähemmän kohtelias keskustelu, jossa pormestari saa niellä aika siistejä salaviittauksia työmiesten palkkojen puutteellisesta tilityksestä y. m.
Vilkkaaseen keskusteluun sekaantuu varapastorimme, ja kuulemme hänen mielihyvällä todistavan, että hän puheenalaisessa rakennustyössä oli neuvonut pormestaria kääntymään seurakunnan puoleen, johon tämä oli vastannut, »ettei tämä asia kuulu seurakunnalle enemmän kuin piippu tupakkaa.»