Aika kului ehkäisemättä edelleen, ja me olemme tavanneet Aleksin oppilaana Mustialassa, jossa viimeisen, vuoden kurssi nyt hänelle oli alkanut. Seuraavana kesänä hän olisi vapaa ja isäntänä omassa talossaan — tämä iloinen ajatus virkisti häntä, joten hän vastustamatta mukaantui opiston ankariin ohjesääntöihin ja ahkerasti otti osaa rasittaviin tehtäviin, vaikka hän kotona oli tottunut sangen suuriin mukavuuksiin ja nauttinut hellintä huolenpitoa äitinsä puolelta, jonka silmäteränä hänen nuorin rakastettavin poikansa oli.
* * * * *
Forssan tanssiaisten jälkeisenä päivänä muisteli Aleksis tuon tuostakin työnsä ohella tummasilmäisen Reginan hentoa vartaloa ja hänen hiljaista, totista olentoansa. Hän kummasteli hiukan, miksi tämä outo tyttö niin usein juolahti hänen mieleensä. Hänhän oli vielä luvannut kohdata häntä seuraavana pyhänä? — No niin, mitä pahaa siinä voisi olla!
Kuta lähemmäksi viikko lähestyi loppuansa, sitä useammin tuli hän ajatelleeksi tuota pientä tyttöä, jonka kanssa hän Forssassa oli tanssinut.
Regina — niin, hänestä oli tämä viikko niin kummallinen, että hän kesken yksitoikkoista, mutta tarkkaavaisuutta kysyvää työtänsä tehtaalla hämmästyneenä tuli itseltään kysyneeksi, onko hän oikein valveillaan. Hän ei ollut iloinen eikä surullinenkaan, mutta hän muisteli usein, että hänen oli kiittäminen Jumalaa — mistä, sitä hän ei itselleen selvittänyt, mutta koko hänen sielunsa oli täynnä nöyrää kiitollisuutta. Hän oli kokenut jotakin, joka teki hyvää hänen sydämelleen, hänelle oli oltu ystävällisiä, ja juuri Aleksis se oli, jok'ei ollut halveksinut häntä niin kuin muut, tuo uljas, kaunis poika, jonka suopeat, ivalliset silmäykset hän näki edessään ja jonka hieno sammallus kuului niin omituisen hauskalta hänen korvissaan.
Kun hän illalla meni levolle ja ummisti silmänsä, näki hän hurmautuneena pari raitista, verevää huulta lähestyvän omia huuliansa — hän, jok'ei eläessään maistanut ainoatakaan suudelmaa äidiltänsä.
Reginan äiti oli jo 28 vuoden vanha, kun hän joutui naimisiin erään torpparin kanssa. Heidän avioliittonsa oli lyhytaikainen; tuo reipas mies sairastui ankarasti ruttotautiin ja kuoli pari kuukautta häiden jälkeen. Noin vuoden kuluttua hänen kuolemastaan antoi leski eräänä pimeänä syysyönä naapuriensa hämmästykseksi hengen Reginalle, jonka tavattoman tumma iho johti seudun ihmiset juoruten muistelemaan muuatta mustilaisjoukkoa, joka vuoden alusta lyhyemmän ajan oli oleskellut paikkakunnalla, ja siitä syystä kutsuttiin lasta aina mustilaispenikaksi.
On ainakin varmaa, että äiti ei voinut kärsiä Reginaa. Hän hoiti lastaan aina sen syntymisestä asti kaikella mahdollisella tavalla huonosti sekä ruoski ja pieksi sitä, kun se tuli jonkun verran isommaksi. Tuo hento olento näytti kuitenkin olevan elinvoimiltaan sitkeä ja luonteeltaan tavallista kärsivällisempi, huolimatta siitä, että hänessä oli mustalaisverta.
Kun Regina oli tullut 8 vuoden vanhaksi, ajoi hänen äitinsä hänet kotoa pois ja, viskaten hänen jälkeensä leipäpalasen, käski tytön kerjäten hankkia itselleen toimeentuloansa maailmassa. Jos hän palaisi, uhkasi luonnoton äiti pieksävänsä hänet kuoliaaksi.
Regina ei ollut koskaan valittanut äitinsä kovuutta, joka hänestä tuntui melkein luonnolliselta asialta, koska hän alusta asti oli sellaiseen kohteluun tottunut. Pieni tyttö arveli kuitenkin nyt, kulkiessaan yksin maailmassa tulematta ruoskituksi ja piestyksi, että hänellä oli parempi olo, jos kohta ruoka väliin oli yhtä niukka kuin kotonakin.