Kerran hän joutui vanhanpuoleisen suopean vaimon haltuun, joka otti lapsen hyväntahtoiseen hoitoonsa ja antoi hänen asua luonansa. Hän opetti Reginalle lukemisen taitoa, joka nähtävästi huvitti pientä tyttöä, sekä myöskin hurskasta ja yksinkertaista kristinoppia. Tällä ajalla tuli Regina kaikessa umpimielisyydessään tuntemaan sitä tyyntä rauhaa, sitä häiriytymätöntä lepoa, joka kuvastui vanhuksen koko olennosta, vaikka hän ajoittain parantumattoman taudin tähden kärsi suuria ruumiillisia tuskia. Vanhus oli aina tapaisensa, samanlainen niin paremminvoipaisuutensa hetkinä ja välttämättömien tuskiensa odotuksessa kuin itse kärsimyksissäänkin. Tätä Regina usein ajatteli ja tuli vihdoin huomaamaan, että vanhuksen rauhan ja levon salaisuus oli juuri hänen loppumattomassa kärsivällisyydessään. — Tämmöiseen kärsivällisyyteen oli Reginakin lapsuudestansa asti saanut tottua, ja se olikin ainoa hyvä lahja äidiltä, eikä Regina tahtonut koskaan menettää tätä kallisarvoista perintöä.
Vihdoin kiihtyivät vanhan naisen tuskat niin suuressa määrässä, että hänet täytyi viedä sairaalaan, jossa hyväntahtoisesti koetettiin lieventää vanhusraukan loppuhetkiä.
Regina, joka ei luonnollisestikaan voinut häntä seurata, sai taas maantien kodikseen, mutta kauan ei viipynyt, ennenkuin hän kyllästyi kerjäämiseen. Ja kun hän juuri tähän aikaan kulki Tammelan pitäjän läpi, hankki hän itselleen, vaikka olikin vielä nuori ja heikko, paikan sikäläisessä Forssan pumpulitehtaassa.
Hiljaisena ja uutterana toimitti hän täällä tehtävänsä ja ansaitsi niukan leipänsä. Niiden monien, puoleksi haaksirikkoisten tyttöjen joukosta, jotka täällä työskentelivät, huomattiin tuskin tuota umpimielistä, turvatonta naista. Tumman ihonsa takia hän tuon tuostakin sai kuulla häväistyssanoja, mutta siihenhän Regina oli lapsuudestansa saakka tottunut.
Pitkä työviikko oli kulunut loppuun, ja pyhä oli taas käsissä. Päivä oli auringonpaisteinen ja viileä, ilman painostavaa lämpöä.
Mustialassa oli hiljaista ja tyyntä. Ne pojat, jotka eivät olleet lomalla, venyttelivät vuoteillaan, muutamat olivat nukahtaneet, ja toiset miettivät, kuinka parhaiten saataisiin päivä loppumaan.
Silloin muisteli Aleksis, että Regina oli luvannut tulla tapaamaan häntä kuuden ajoissa. Kello oli jo viisi. Toveriensa huomaamatta hän poistui huoneesta, onnistui saamaan luvan olemaan ulkona kello 9:ään sekä lähti astelemaan suoraa tietä Forssaan päin.
Saavuttuaan puolitiehen näki hän Reginan verkalleen tulevan kohti sattumalta ihmisistä tyhjällä maantiellä. Hänellä oli yllänsä sama yksinkertainen puku kuin viimeksi, sillä erotuksella vaan, että kaitainen, valkea kaulus nyt ympäröitsi hänen paljasta kaulaansa.
Kun he ystävällisesti, vaikka hiukan oudosti, olivat toisiaan tervehtineet, sanoi Regina:
— En ollut aivan varma siitä, että Aleksis tulisi.