Kumpikaan näistä jutelmista ei ole oma näkemäni, vaan olen ne kuullut kahdelta henkilöltä, joista ei toinen mitään toisestaan tiedä. Tämä heillä vaan on yhteistä: molemmat ovat jo kauvan sitten jättäneet taaksensa neljännenkymmenennen ikävuotensa ja ovat kannettomia vakkoja, s.o. ovat heittäneet naimistuumat sikseen. Mutta kummallakin on ihanat muistonsa, ja vanhassa, hyvässä muistolaatikossa on tallella vierekkäin: hiuskiharoita ja kuivattuja kukkasia, kellastuneita kirjeitä, virttyneitä nauhoja ja muuta sellaista. Niihin kumpaankin sain minä kerran hetkisen katsahtaa ja vedin sieltä esille kiireessä kaksi kappaletta ja sain myös luvan niistä muillekin puhua.
Juhlallinen sielumessu siitä tuli sittenkin.
Tämä tapahtui monta, monta vuotta sitten viheriän Reinin rannoilla. Siellä saivat pojat käydä koulussa, vaikka tuo ihana virta ja linnat ja korkeat tuomiokirkot olisivat heistä olleet paljon mieluisampia opiskelupaikkoja. Tässä kimnaasissa harjoitettiin innokkaasti erästä ainetta, joka muissa kokonaan laiminlyötiin, nimittäin musiikkia, ja olikin täkäläinen laulukuoro paraita Reinin varrella. Juhlatilaisuuksissa, kuten suurina kirkkojuhlina, laulettiin, ja lähellä ja kaukana ylistettiin tätä koululaisten kuoroa. — Kimnaasin penkeillä ei istunut yksistään rikkaitten lapsia, vaan löytyi joukossa sangen köyhiäkin, jotka saivat koko lailla kiristeliä nälkävöitään, ja joiden täytyi komentaa itselleen "silmät vasempahan", kulkiessaan leipuri- ja makkarapuotien ohi. Muitten muassa oli siellä eräs katolilaisen talonpojan poika, kotoisin lähistöltä, muutaman peninkulman päästä. Vanhemmat olivat perin köyhät. Mutta poika oli heidän ainoansa, ja vanhalla ijällään olivat he hänet saaneet, siksipä äiti sanoikin, kuten Hanna Vanhassa Testamentissa: "Tätä nuorukaista minä anoin: nyt on Herra minulle antanut minun rukoukseni, kuin minä häneltä rukoilin. Sentähden annan minä hänen Herralle jälleen kaikeksi elinajaksensa, että hän Herralta rukoiltu on." Ja niinpä äiti rukouksillaan ja lupauksillaan pyhitti poikansa papiksi. Pojan täytyi kovasti ponnistella, saavuttaakseen toiset, hän kun vasta myöhään oli tullut kyläkoulustaan kimnaasiin. Siksipä hän, päästyään viimeiselle luokalle, olikin jo yhdenkolmatta vanha ja istui siinä kuusitoistavuotisten joukossa kuin mikäkin ukkopappa. Kaikki ne vaan pitivät "Josepista", hän kun oli hiljainen poika, auttoi jokaista ja elätti itseään, antamalla yksityisopetusta neljäsluokkalaisille. Usein ottivat pojat hänet mukaansa retkilleen Drachenfelsin linnalle. Sitäpaitsi oli hän erittäin lauluntaitava mies ja osasi kansanlauluja loppumattomiin. Mutta viideskolmatta ikävuosi on paha vuosi nuorelle väelle, joitten rinta ei ole niin aivan luja, ja jotka eivät ole olleet kunnollisen ruoankaan varassa ja ovat sitäpaitsi saaneet paljon istua. Ja niinpä se oli juuri laita tässäkin. Poika alkoi kuihtua, eikä tuo poskien arveluttava puna ja suurten silmien outo hohde mitään hyvää tiennyt. Niinhän se on ihmisen laita kuin on syksyisen metsänkin. Siinäkin kun lehdet muuttuvat niin heleän punaisiksi ja keltaisiksi ja aurinko niin täytenä ja kirkkaana heiastelee niiden silmistä, silloinhan tiedämme, että loppu lähenee ja talvi piankin peittää tuon petollisen ihanuuden suureen kääriliinaansa. — Tuli syksy, ja silloin tulivat vanhemmatkin noutamaan kuoleman kielissä olevaa lastaan, toivoen hänen kotona kenties toipuvan raittiin ilman ja lehmänmaidon avulla. Mutta kun lukukausi taasen alkoi, ei häntä näkynytkään enää koulunpenkillä, ja kun kevät saapui maihin, koitti hänelle jo toinen kevät. Hän antoi henkensä Herran käsiin, lohduttaen äitiään sillä, että hänestä kumminkin tulee pappi, joka tuolla ylhäällä on messuava paljon ihanammassa kirkossa kuin Kölnin tuomiokirkko, ja pyysi vanhempiansa ilmoittamaan hänen kuolemastaan tovereille ja kiittämään heitä kaikesta uskollisesta rakkaudesta, jota olivat hänelle osoittaneet. Vanha isä läksi itse kaupunkiin, kutsutti luokseen yläluokan primuksen ja kertoi poikansa viimeisen pyynnön.
Primus kutsui kokoon luokan ja laulukuoron. Päätettiin miehissä lähteä saattamaan toveria viimeiselle matkalle. He tulivat rattailla ensin kuolintaloon ja läksivät sieltä sitten kirkkoon sielumessuun. Sikäläinen pastori arveli, että pelkkä messun lukeminen riittäisi tuon köyhän nuorukaisen muistoksi. Mutta vainajan toverit olivat toista mieltä. He seisoivat ylhäällä urkuparvella, ja sieltä kajahti nyt, pastorin ihmeeksi, ihana, vieno preludio, jota eräs koululaisista mestarillisesti soitti, kahden muun pojan toimittaessa taiteen sääntöjen mukaan urunpolkijan virkaa. He olivat näet salaa hankkineet avaimen urkurilta. Yhtäkkiä yhtyi nyt koko kuoro laulamaan: "Requiem aeternam dona cis", Pastori ei ollut huomaavinaan poikain tarkoitusta ja alkoi lukea messuttavia sanoja. Mutta lukiolaiset tiesivät ihan tarkalleen, milloin urkujen ja kuoron oli kulloinkin vuoro vastata, sillä monasti olivat he jo Requiemia laulaneet. Tätä kesti sitten hetken aikaa: alhaalla vaijettiin ja ylhäällä laulettiin. Lopuksi antoi pappi alttarilla sittenkin perää ja hän alkoi messuta, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin, ja viimein tuli siitä suurenmoinen sielumessu, jommoinen ainoastaan varakkaitten ja ylhäisien osaksi tulee.
— Tepäs minut pulaan saatoitte, — sanoi pastori, kun kimnasistit astuivat alas parvelta, — älköönkä tämä tavaksi tulko. Nyt kait tahtovat kaikki saada samanlaisen hautauksen kuin Jooseppi. "Mutta kuka rakkautta vastaan seisoa taitaa?"
Vanhemmat puristivat kelpo toverien kättä, ja äidin katseesta saattoi melkein lukea sanat: "Pappina se meidän Jooseppi sittenkin haudattiin." Toverit keräsivät vielä keskuudestaan rahoja ristiksi haudalle. Pastori se vaan ei saanut mitään ja kumminkin sai, sillä hänen sydämeensä oli sattunut uskollisen rakkauden kirkas säde, ja hänen täytyi kuten Jobin muinoin huudahtaa: Ah, jos minä olisin niinkuin minä olin nuorena ollessani, koska Jumalan salaisuus oli minun majani päällä.
Ja näin ollen oli hän saanut kylläkin runsaan palkinnon toimittamastaan "juhlallisesta sielumessusta".
Amati-viulu.
Toinen jutelmani, erään vanhan neiden kertoma, vie meidät Italiaan, jossa ei yksistään sitronat ja oransit puissa kuki, vaan parhaat viulutkin tehtaissa kypsyvät, kuten Cremonassa aikoinaan. Siellä eleli tuo kuulu mestari Amati, jonka viulut levisivät ympäri maailman, ihastuttaen tuhansia sydämiä ja pusertaen silmistä kyyneleitä, kun vaan joku osasi niitä soittaa. Viulu se on vaan sellainen kuollut kapine, ellei henkevä käsi siihen kajoo. Siihen on kätkettynä mitä ihanimmat sävelet; ne pitää vaan herättää unestaan. Ja tuollainen mestari saa kokea hyviä, mutta myös pahoja hetkiä, jolloin hänen osakseen tulee maailmalta ei ainoastaan ylistystä, vaan myöskin häväistystä ja kiittämättömyyttä. Ja mestari Amatinkin oli kait käynyt niin, että kenties monikin taiteilija oli tullut kuuluisaksi hyvän viulunsa kautta, kun sitä vastoin viuluntekijä itse oli jäänyt unhotuksiin. Olipa miten oli, tuntiessaan loppunsa lähenevän, otti hän viimeksi tekemänsä, ihanarakenteisen viulun, katseli sitä vielä kerran joka puolelta ja sanoi sitten: "Kaikki sävelet, jotka sinussa ovat, nukkukoot ja uinukoot, mutta kerran jouluaatto-iltana ne herätkööt, ja silloin ne tuottavat omistajalleen suuren onnen." Pian senjälkeen nukkui mestari pois, mutta hänen omaisensa kirjoittivat nämä hänen viimeiset sanansa paperille, joka kiinnitettiin viuluun. Viulu kulki suvussa kädestä käteen, mutta sen sävelet olivat kalseita ja karkeita. Monen mestarin käsissä se oli ollut, mutta jokainen oli laskenut sen jälleen pois, sanoen: "Se ei ole ikipäivinä mikään amati ollutkaan."
Niin joutui viulu eräälle köyhälle sukulaiselle, joka kuljeksivan seurueen kanssa läksi vaeltamaan Saksanmaalle. Hän oli jo ijäkäs mies, sillä hänellä oli kaksikymmen-vuotias, ainoa tytär mukana. Tätä ei hän ollut hennonut jättää, sitten kuin äiti oli kuollut. Eräässä pohjois-Saksan pienessä kaupungissa sairastui tuo vanha viuluniekka pahasti; seurue matkasi edelleen, jättäen hänet jälkeensä. Säästöt hupenivat hupenemistaan. Ukko nousi kyllä sairasvuoteeltaan, mutta hänen mielensä himmeni eikä ajatukset olleet täysin selviä. Hänen ainoa selvä ajatuksensa oli se, että kerran ne sävelet hänen amatistaan vielä vapaina helähtävät. Siksi ei hän voinutkaan erota siitä, vaikka nälkä usein puri ytimiä myöten ja viulu olisi kumminkin ollut ainoa myötäväksi kelpaava kapine. Mutta se ajatus, että silloin jonkun toisen hallussa sävelet pääsevät lumouksestaan, sai hänen kernaammin kärsimään vaikka mitä.