— Sinä olet hyvä lapsi, mutta maailma on paha. Minä soitin ihanimmat lauluni, tiedäthän, nuo Campagnan paimenlaulut, kaikki mitä osasin, vaan äänet olivat vaan niinkuin salvan takana. Voi, minulta on vaihdettu ja varastettu amatini, muutoin olisi se kajahtanut tänä iltana!
— Tyynny, isä. Jouluyön lapsi ei unohda sinua, joskin kaikki ihmiset sen tekevät.
Vanhus laskeusi kovalle vuoteelle sillä välin kuin Anrella sytytti joulupuuta. Silloin kuului kova koputus ovelle.
— Siellä he tulevat, siellä he tulevat! — huusi vanhus, — he vainoovat minua tännekin.
— Asuuko täällä mielipuoli viuluniekka Johannes? — huusi ulkoa matala miesääni.
— Kyllä hän on täällä — sanoi tyttö, murtaen saksaa.
Hän avasi oven ja valaisi arasti miehen kasvoja. Yhdellä silmäyksellä oli tuo pulskavartaloinen ja jalomuotoinen vieras nähnyt, miten asian laita oli.
— Tämähän on teidän isänne?
— Niin on, herra.
— No niin, minä tulen juuri markkinoilta. Siellä minä näin, mitenkä kansa ivasi ja ahdisti erästä vanhaa miestä, joka soitti viulua, ja se tapahtui tämän ihanan juhlan aattona, jonka pitäisi kaikille, köyhimmillekin tuottaa iloa. Mutta kun minä, lykittyäni jotenkin kovakouraisesti väkijoukkoa syrjään, päästäkseni miehen luo, etsin häntä, ei häntä enää näkynyt. Silloin sain kuulla, että hän asuu täällä. Minä olen viuluniekka minäkin. — Kas tässä, antakaa hänelle tämä pullollinen viiniä ja nämä rahat. En tahdo, että hän olisi ilmaiseksi soittanut.