— Voi amatini, voi! —- huudahti vanhus huoneen perältä. — Näetkö,
Anrella, se alkaa jo helähdellä.
— Enkös minä ole sitä sinulle sanonut, isä, ettei sinun pidä joutua epätoivoon? Katsos tätä hyvää herraa.
— Mitä hän puhuu amatilaisesta? — kysyi vieras kiireesti.
Anrella kertoi hänelle koko asian ja mainitsi mikä juttu liittyi viuluun. Vieras otti sen kuusen valoon, kuunteli ja naputteli. Tutkittuaan kauan aikaa viulun kaulaa, pohjaa, kantta ja hepoa, kierteli hän tappeja ja astui vanhuksen vuoteen ääreen.
— Uskotteko viulunne minun huostaani, Giovanni?
— Uskon kyllä, teille minä sen uskon, jalo herra; siitä saakka kun läksimme ihanasta kotimaastamme, ei ole kukaan meille puhunut, niinkuin te.
— Kuulkaa sitten. Teidän viulunne on oikea amati, ja se, mitä te siitä saatte, auttaa teitä ensi hätäänne ja auttaa vastedeskin. Ja nyt saatte kuulla sen ääntä.
Vieras veti silloin taskustaan rasian, josta otti esille kieliä ja kiinnitti ne viuluun. Ja nyt rupesi hän soittamaan, ensin hiljaa, mutta sitten antoi hän kielten helähdellä yhä kovemmin ja kovemmin. Ja nyt alkoi kuulua koneesta kokonainen sarja mitä ihanimpia säveleitä, milloin riemahtavia, milloin valittelevia. Lopuksi muuttui soitto vienoksi joululauluksi.
Mestarilla oli viulu yhä käsivarrellaan, kun Anrella suuteli hänen kättään. Sitten läheni hän vanhan Giovannin vuodetta, Anrellan valaistessa kynttilällä ukon kasvoja. Niissä lepäsi iloinen hymy, niinkuin makeata unta uinuvan lapsen kasvoissa. Mutta hengitystä ei enää kuulunut. Uinuvasta viulusta vapautuneitten sävelten mukana oli hädästä ja kahleista vapautunut sielukin lähtenyt rauhaan.
— Tämä oli teidän isällenne, Anrella, juhlan aatto. Suurin onni on nyt häntä kohdannut, niinkuin tuo keltaisen lapun satu kertoo. Mutta teistä kyllä pidetään huoli; sisareni ottaa teidät luokseen.