Tuo taiteilija oli sen neitosen veli, joka minulle tämän kertomuksen kertoi.
Niin oli tässä ihmisrakkaus saanut henkiin sävelen ja laulanut univirren vanhukselle, samoin kuin edellisessä jutelmassa rakkaus oli papin rinnassa sävelen eloon herättänyt ja luokkatoverille univirren laulanut.
Kylädiakonissa
Sinä, hyvä lukija, et kyllä tunne häntä, jota minä tarkoitan. Minä hänet sen sijaan tunnen. Näen hänen yhä vieläkin seisovan edessäni, valkeaksi tärkätty tanu, kauniine läpiommeltuine tähtineen päässä ja musta verkahame yllään ja silkkinen kaulaliina hartioillaan. Selvimmin näen kumminkin hänen kirkkaat, siniset silmänsä, jotka katselivat tuuheitten kulmien alta, niinkuin sininen taivas kahden tumman kuusenoksan välistä. Hän ojensi minulle silloin kätensä, sanoakseen ikuiset jäähyväiset ja kumminkin vaan näkemään asti. Hänen päivänsä olivat luetut, sillä hän oli jo sillä rajapyykillä, josta Moses, Jumalan mies, kirjoittaa 90 psalmissa. Sen koommin en häntä enää ole nähnyt. Mutta vaikk'et sinä häntä tunnekaan, niin tunnet kumminkin vanhan Rein-virran, — sen rannalla hän asui. —
Edellisellä vuosisadalla oli Reinin läheisyydessä linnoitus, johon siihen aikaan oli sijoitettu itävaltalaista ja baierilaista sotaväkeä ja pestatuita joukkoja kaikilta maailman haaroilta. Ne olivat osa entistä valtakunnan armeijaa. Ranskalaiset tulivat linnoituksen edustalle ja hävittivät kohta etuvarustukset ja senjälkeen myös muurit ja vallit, joitten sijalla nyt on peltoja. Mutta sotamiehistä oli moni mieltynyt seutuun eikä tahtonutkaan lähteä kotiin, jossa heitä ei enää tunnettu, vaan piti parempana asettua asumaan jonnekin linnoituksen lähistölle. Ja niin tuli sinne eräskin itävaltalainen aliupseeri telttarattailla. Siinä oli hänen tavaransa ja vaimonsa, kaksi lasta käsivarrellaan. Kuormaa oli vetämässä vanha husaariratsu, joka joskus oli uljaastikin tepastellut taisteluissa, mutta lynkytti nyt eteenpäin pää nuokuksissa. Ensimäisessä kyläkunnassa aliupseeri pysähtyi ja kääntyi voudin puoleen, kysyen, otettaisiinko hänet perheineen vastaan. Vouti nyrpisti nenäänsä, mutta kun aliupseeri veti esille raskaan, kultarahoilla täytetyn massin ja selvän erokirjan ja lopuksi näytti ruhtinaspispan, suojelijaherran, antaman kirjoituksen, jossa sanottiin, että tämän kirjan omistaja täytyi ottaa vastaan, silloin tuli loppu voudin aprikoimisista. Aliupseeri otti takaisin raskaan kukkaronsa ja antoi sieltä yhden kultarahan köyhille ja yhden kunnioitettavalle voudille, ja niin tuli hänestä paikkakunnan porvari.
Mutta että tämän aliupseerin tänne muutto olisi tehnyt Eva Mariasta diakonissan, sitä ei olisi luullut ei hän, eikä vouti, et sinä, enkä minä. Ja kumminkin se oli niin.
Keskellä seutua sijaitsi talonpoikaistalo, joka jo päältä nähden oli hyvissä varoissa. Se olikin kuin pieni linnoitus ikään. Talossa kierteli viiniköynnöksiä alas porstuan katolle, ja tuttavallisesti katselivat punaiset reunalistat viheriän katon alta. Akkunat olivat täynnä kukkia, sillä talon-isäntä oli suuri kukkain ystävä. Siellä asui vaimoineen ja lapsineen eräs jumalaapelkääväinen mies, jonka sydämessä kasvoi muitakin kukkia kuin satakaunoja ja kuusamoja. Ne olivat sen istuttamia, jota Maria Magdalena kerran oli pitänyt puutarhurina ja joka todella sellainen onkin. Samoinkuin hänen talonsa oli syrjässä vallantiestä, oli hänen sydämensäkin vieroittunut tuosta laveasta maailman tiestä. Ja sellaisiksi tahtoi hän lapsensakin. Aamuin ja illoin rukoili hän heidän kanssaan. Sunnuntaisin oli hänen mieluisana työnään koko joukkonsa kanssa mennä kirkkoon. Täällä istuessaan hän jo iloitsi Brastbergerin ja Arndin kirjoista, sillä kirkosta tultua istuutui koko perhe sunnuntai-pukimissaan kuulemaan saarnaa, joka täällä kotona vielä uudestaan vuorotellen luettiin. Lapsilleen hän kopioitsi virsiä vanhoista virsikirjoista, sillä hän ei voinut kärsiä uutta "viisukirjaa", jossa ne värssyt liiankin liukkaasti luistivat. Hänen mielestään oli parempi, että ijankaikkisen elämän tien ylistäminen käy hieman kankeammin, jos se vaan se oikea tie on, kuin että se korvaa kutkuttaa ja kadotukseen syöksee. Ja joka lapsen täytyi sunnuntaiksi osata värssynsä. Aterian jälkeen luettiin Raamattua. Olipa silloin ulkona sää millainen hyvänsä, kuului sieltä kuinka houkuttelevia ääniä tahansa, sulkeissa se talon portti vaan pysyi. Ja kumminkin vallitsi kaikkialla talossa hiljainen ja iloinen henki, sillä Jumalan sana ei ole vielä kestään tehnyt jöröjukkaa, mutta kyllä moneltakin jöröjukalta pään kammannut ja silmät pessyt.
Jokainen talonpoika tietää, että karhiminen ja kylväminen, itäminen ja kypsyminen — ne ovat eri asioita, ja ettei almanakka säätä tee, vaan Herra Jumala. Ja samaa täytyi vanhan Hannu Tuomaan kokea lapsistaan. Kun hänen lapsensa olivat kasvaneet niin suuriksi, että alkoivat jo tuumia naimisiin menoa, silloin selvisi hänelle, että linnut olivat montakin hänen kylvämistään siemenistä syöneet, sillä lapset eivät valinneet, rukoillen, niinkuin Eleasar: "Herra, anna minun kohdata." Valinnasta valitsijan tuntee.
Niin tuli hänen vanhin tyttärensä eräänä iltana hänen luokseen, ja sanoi kainosti:
— Isä, onko sinulla mitään sitä vastaan, että minä otan aliupseerin Juliuksen? Hän tulee sinun luoksesi sitä kysymään. Hänellä on rahoja, ja on hänellä talo ja on peltoja kanssa.