Jos Herra ottaa jutussamme julistaakseen vapauttavan päätöksen, saamme kenties pitkänkin ajan odottaa tätä julistusta, ja meidän täytyy sillä välin oppia kärsimään ja sietämään kaikenlaista, joka näyttää totuutta vastustavan, ehkäpä sellaistakin, että meitä pidetään mustista mustimpina, kunnes opimme oikein kestämään ja odottamaan. Mutta jos pysymme hiljaisina ja luotamme Herraan, niin on hän tuova esille oikeutemme kuin auringon ja viattomuutemme kuin keskipäivän, sillä kun Herra, suuri sulattaja ja savenvalaja, polttaa meidät valkeiksi, silloin syntyy siitä taideteos. Kenen tiet Herralle kelpaavat, ja kelle myös Herran tiet kelpaavat, hänelle kääntyy kaikki lopultikin hyvin päin. Olen usein kuullut sanottavan: "mitä korkeampi herra, sitä helpompi olla hänen kanssaan asioissa". Ja onhan muun muassa paljon parempi puhella meidän rakkaan kuninkaamme kanssa kuin jonkun "herra poliisin" tai vaikkapa herra toimistonpäällikön kanssa. Moni sanookin: "vaikka minä menetänkin asiani ala-oikeudessa, voitan varmasti ylä-oikeudessa." Parasta lienee siis olla asioissa juuri korkeimman Hallitsijan kanssa, joka on taivaassa, ja viisainta heti jättää asiansa tämän ylimmän ja viimeisen oikeuden ratkaistavaksi, sanoen: "Aja sinä, Herra, minun sieluni asia!" — Laskettiinhan Joosef vankeudestaan ja istutettiin Faraonin vaunuihin. Astuihan Daniel jalopeurain luolasta, ja tulivathan hänen kolme ystäväänsä tulisesta pätsistä syyttömiksi todistettuina, asiansa voittaneina. Ja niin tapahtui yhä eteenpäin aina Pietariin ja Johannekseen asti, jotka niin iloisina palasivat raatihuoneen portailta, sekä Paavaliin asti, jonka haavoja vanginvartija pesi, ja jolle sodanpäämies toimitti niin loistavan saattojoukon vankeudesta. Ken vaan saavuttaa tuon suuren taidon, jota sanotaan "odottamiseksi", hän saa nähdä ja tuta paljon.

Tapaus, josta tässä lähden kertomaan, on osoittava, että ken Jumalan valitsee asianajajakseen, hänelle ei pahoin käy, vaan hän säästyy monesta harmista, vieläpä monesta kulungistakin.

* * * * *

Tämä tapahtui vapautussodan jälkeisenä vuonna. Ei minun tarvinne tästä sodasta käydä sen laveammalti kertoelemaan, sillä jokainen Saksan mies, aina nuorimpaan koulupoikaan asti, on velvollinen tietämään, mitä silloin tapahtui, ja heidän sydämensä sykähtää ja silmä leimahtaa tätä muistellessa. Syvällä säilyy, kiitos Herran, vielä muisto tästä sodasta, vaikka kahdeksattakymmentä vuotta on kulunut siitä, ja vaikka vaan harvoja rautaristin saaneita enää näkyy keskuudessamme. Syvemmällä asuu se kuin viimeisen sodan kauhujen muistot, jotka melkein liian pian unhoittuivat. Tämä nykyinen rautateitten aikuinen sukupolvi onkin tavattomasti unhoittavainen.

Vietettiin vuosipäivää G:n taistelusta. (Tästä paikasta olkoon vaan sen verran sanottu, että se sijaitsee jonkun matkan päässä eräästä suuresta, kuuluisasta kaupungista.) Seurakuntalaiset astuivat kirkkoon. Kellot, jotka edellisenä vuonna niin kiihkeän kumeasti olivat hätää ilmoitelleet, ne soivat nyt niin rauhallisesti. Ja vaikka kaikki ihmiset olivat mustissaan, ja vakavuus asui jokaisen kasvoilla, saattoi kumminkin silmissä huomata pienen ilon välähdyksen, niinkuin aurinko toisinaan, kovan ukonilman jäljestä, välkähtelee vielä kosteilla lehdillä ja heinänkorsilla, joita rajutuuli äsken niin tuimasti tuiverteli. Monta surupukuista vierastakin oli tähän tilaisuuteen saapunut. He aikoivat sitten kirkolta lähteä rakkaitten vainajain lepokammioille tuolla taistelutantereella. Saarnan piti apulaispastori Reinhagen. Hän oli kookas, vakavan näköinen mies. Murheitten teräs-aura oli tosin kyntänyt syviä vakoja hänen kasvoihinsa, vaan ilon sato näytti niistä nyt orastavan. Hän vei kuulijansa ulos taistelutantereille, niille kukkuloille, jotka heidän uljaat poikansa olivat valloittaneet, mutta sitten otti hän heidät myös kanssaan Herran vuorelle, josta apu tulee, ja josta nytkin vuoti johdutusta, suloista kuin balsami, näihin haavoitettuihin sydämiin. Oikein hän siinä tekikin, että kukkuloille kohosi, sillä jos saarna vaan maassa matelee, ei se saata nousta taivaaseen asti. Ken kyynelregistereillä vain soittaa, hän saa kuulijat kyllä liikutukseen, mutta mitään kasvua siitä ei synny enempää kuin kukkaruukussa, johon ei mitään ole kylvetty, vaikka sitä kuinkakin vedellä valeleisi. Lopuksi kiinnitti puhuja silmänsä mustaan tauluun, johon kaikkien tässä taistelussa kaatuneitten nimet olivat kirjoitettuina — hänen oma poikansakin heidän joukossaan — ja hänen äänensä värisi hiljaa, kun hän lausui siunauksen näiden kaikkien, isänmaan puolesta kaatuneitten, edestä.

Syvä hiljaisuus vallitsi kuulijain kesken, kun pastori saarnan loputtua kulki heidän ohitsensa, ja jokainen heistä tiesi, miten raskasta isän sydämelle tänään oli ollut puhua. He kiittivät myös samalla Jumalaa, että Hän oli antanut heille sielunpaimeneksi miehen, joka tunsi vanhan liiton pappius-valan: virassa sinun ei pidä muistaman isääs, eikä äitiäs, eikä poikaas eikä tytärtäs.

Muutettuaan pukua, kutsui apulainen tyttärensä Lyydian luokseen ja sanoi:

— Nyt lähdemme ulos taistelutantereelle, lapseni, rakkaan Josefimme luo.

— Niin, tuolla metsänrinteessä hän kaatui, — sanoi tytär, heidän noustuansa läheiselle kukkulalle. — Siellä puitten takaa näkyy suuri kivinen risti, jonka alla meidän Josefimme lepää muitten sotilasten kera.

He pysähtyivät kumpikin ja katsoivat liikkumattomina metsään päin. Nyt, kun apulainen oli yksin lapsensa kanssa, pääsi isän suru valloilleen, ja vetrehiset vedet valuivat nyt noista silmistä, jotka eivät kirkossa edes kostuneet, omia kärsimyksiä muistellessa. Syleillen toisiaan seisoivat he siinä, kumpikin aatoksiinsa vaipuneina. Tytär tunsi, että hänen täytyisi isää lohduttaa, mutta sitä saattaa joskus tehdä sanoittakin, ja monasti tuntuu uskollisen ystävän hellä käden kosketus suloisemmalta kuin toisen pitkät puheet. — He eivät huomanneet, että vaunut sillä välin olivat pysähtyneet kukkulan juurelle. Kaksi herraa oli astunut vaunuista ja kulkivat nyt ylös kukkulalle heitä kohden. Toinen näistä oli vanha, toinen nuori, kaiketi isä poikineen. Tulijat pysähtyivät kunnioittavasti vähäisen matkan päähän noista kahdesta kukkulalla seisojasta, vaan sitten astui vanha herra apulaisen luo, ojensi hänelle kätensä ja sanoi osanottavasti: