— Minä olen myöskin isä. — Onko Teidän poikanne täällä kaatunut?
— On. Tässä metsän reunassa hän kaatui, — vastasi Reinhagen ja kääntyi poispäin, salatakseen kyyneleensä.
— Isä parka! — sanoi vieras. — Vaan ettekö kuullut lohdullista saarnaa tänään tuolla alhaalla kirkossa?
— Olen lohdutellut toisia sillä, mistä itsekin olen lohtua saanut, — vastasi apulainen. — Minä tiedän, että lapseni on tallella.
Silloin tunsi vieras saarnaajan, jota hän päivällä oli kuunnellut, ja syleili häntä lämpimästi. Vanha herra ja apulainen syventyivät nyt keskusteluun menneistä ajoista, ja sillä välin nuorukainen, jolla itselläänkin oli käsi siteessä, kyseli Lyydialta lähempiä tietoja hänen veli vainajastaan. Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän sai tietää, että se nuorukainen, joka yht'aikaa hänen kanssaan oli yliopistosta astunut vapaaehtoisten riviin ja sittemmin taistelussa kaatunut hänen viereltään, juuri oli ollut tämän tytön veli. Nyt kertoi hän taas vuorostaan tytölle, miten ankara tuo ottelupäivä oli ollut. Häneltäkin oli kuula katkaissut sormet vasemmasta kädestä, ja kauan oli hän maannut maassa tainnoksissa, kunnes toverit kantoivat hänet siitä pois. Niin hyvin muisti hän vielä kaatunutta asekumppaniaan. Tämä oli saanut kuulan sydämeensä ja pitkittä tuskitta vaipunut kuolon uneen.
Aurinko oli jo laskeutumaisillaan ja kultasi kiviristiä ylhäällä metsän kukkulalla, kun molemmat vieraat tekivät lähtöä. Vanha herra oli tiedustellut yhtä ja toista ja, saatuaan selville, miten pienipalkkainen tämä apulaispapin paikka oli, sanoi hän:
— Mutta minua ihmetyttää, että niin lahjakas mies, kuin te, pysyy näin pienessä paikassa.
— Minä olen tyytyväinen tähän, — vastasi Reinhagen. — Minä olen vasta kaksi vuotta ollut täällä. Olen mennyt sinne, jonne Herra on minut johdattanut, enkä ole koskaan sitä katunut. Lieneehän tämä oikea paikka minulle. Muutoin ei Jumala olisi siirtänyt minua tänne alempaan luokkaan.
— Te olitte siis ennen paremmassa paikassa? — kysyi vieras.
— Niin olin — vastasi apulainen, tehden omituisen liikkeen. — Minun päiväni olivat kerran valoisat ja kirkkaat, vaan ne ovat muuttuneet pimeiksi, niinkuin silmänikin ovat surusta ja murheesta samentuneet… Oletteko kuullut kerrottavan papista, jonka sanotaan Kainin tavoin murhanneen veljensä?