— Mitä! — huudahti vieras. — Ettehän toki liene Tuomas Reinhagen?
— Olen niinkin — sanoi pastori rauhallisesti.
— Jos niin on, — sanoi hetken vaiettuaan vieras. — Jos te olette se mies, niin murhaaja ette ainakaan voi olla. Minä en ole teitä unhottava.
Vaunut läksivät vierimään, ja kauan vielä seisoi Reinhagen tyttärinensä, katsellen niitten poistumista. Tämä kohtaus, vaikka niin hetkellinen, oli syvästi liikuttanut pastoria. Vieras oli avannut lehden hänen elämänsä kirjasta, pimeimmän ja kyyneleistä rikkaimman kaikista. Ken on kokenut, miltä tuntuu, kun tuommoiset menneet päivät taas elävinä nousevat silmäimme eteen, hän tietää myös, miten helposti silloin vaipuu apeisiin mietelmiin ja unhoittaa sananparren: "Mikä ollutta, olkoon mennyttä", — varsinkin koska Herra siitä on ohitse auttanut.
Mutta tytär tarttui lempeästi isänsä käsivarteen, kehoitti häntä kotiin lähtemään ja koetti lapsen hellyydellä johtaa synkät aatokset pois hänen mielestään. Minä taas koetan tässä lukijoilleni kohotella sitä synkkää verhoa, joka näytti peittävän tämän miehen elämää ja kärsimyksiä.
* * * * *
Apulainen oli ennen ollut pappina J——n pitäjässä. Tässä luonnonihanassa ja varakkaassa seudussa oli nimittäin hänen isänsä aikaisemmin ollut tuomarina. Säästöillään oli isä sittemmin ostanut itselleen siellä pienen maatilan, jossa aikoi uskollisen vaimonsa kanssa viettää vanhuutensa päivät. Tuomarilla oli kaksi poikaa, joista vanhempi, David, kävi kauppakoulua, nuorempi, meidän apulaisemme, tutki jumaluus-oppia. Vanhempi pojista oli jo lapsena selvästi osoittanut, mille alalle hän oli kääntyvä. Kauppiaaksi samoin kuin runoilijaksi täytyy nimittäin syntyä, muutoin ei ikään semmoisena menesty. Kauppaa tehdä ja voittoa ottaa osasi tämä nuorukainen mestarillisesti, ja kertolasku sujui häneltä aina taitavammin kuin jako. Kysymykseen: kuka on lähimmäiseni? vastasi hän sydämessään aina: minä itse. Oliko hän silti onnellisempi Tuomas veljeänsä, jolle laskento oli kovaa visaa —- sen jätän suosiollisen lukijan päätettäväksi. Vanha isä katseli surulla vanhinta poikaansa, vaikka hänelle kaikki asiat hyvin menestyivät ja häntä kaikkialla ylistettiin erittäin eteväksi nuoreksi mieheksi. Isä arveli itsekseen:
— David voi kyllä saada paljonkin aikaan täällä maailmassa, mutta hän ei ole mies Jumalan mielen jälkeen; hänellä on liian vähän sydäntä, tuolla nuorukaisella.
Valmistuttuaan kauppiaaksi, sanoi David jäähyväiset vanhemmilleen ja läksi, vastoin heidän tahtoaan, merten taa, eikä sitten antanut mitään tietoja itsestään. Semmoisia lapsia löytyy vielä meidänkin aikoinamme, jotka saattavat unhoittaa kaiken muun, paitsi itseänsä. Tämmöisen murheen saivat nämäkin vanhemmat vanhoilla päivillään. Kummallista onkin, kuinka usein pienistä lapsista on suurtakin iloa, suurista taas varsin vähän riemua. Vanha sananparsi: "piennä äidin polvea painoi, suurena hänen sydäntään", toteutuu toisinaan vielä nytkin.
Vihdoin, vähää ennen äidin kuolemaa, saapui Surinamista kirje, jossa David kertoo olevansa nyt rikas mies, sokeriviljelysten omistaja ja naimisissa erään toisen tilanomistajan tyttären kanssa. Kirjeessä puhuu David monista orjistaan, suuresta älystään ja viisaudestaan, ja miten hän vaan omin toimin oli kaiken onnensa saavuttanut.