Pastori antoi hänelle kirjat, ja David sulkeutui nyt huoneeseensa tuon pienen herran kanssa, lukitsi oven eikä tullut näkyviin kuin päivällisaikoina. Mutta muutaman päivän perästä kutsui hän taas veljensä luokseen ja ilmoitti hänelle:
— Nyt olemme jo pääasioista selvillä ja olemmepa tehneet monta hupaista löytöäkin kuolinpesälle, joita et liene lainkaan muistanut. Tämmöisissä asioissa muisti usein pettää, ja siksipä me kaksi tulimmekin avuksesi. Ensinnäkin kuuluu kuolinpesälle tila kaikkine varastoineen sekä yhden vuoden vuokramaksu isän kuoleman jälkeen; sitten tulee jälkeenjäänyt irtaimisto, joka ei edes ole laillisesti kirjoihinkaan merkitty, ja kolmanneksi se rahasumma, jonka isä lainasi sinulle tulipalon jälkeen. Lopuksi tulee vielä maksu asunnosta ja ruuasta kahden vuoden ajalta, jolloin olet asunut täällä isän luona, sillä kirjoista käy selville, että isä on sinua ja perhettäsi täällä elättänyt. Tätä viimeistä vuotta isän kuoleman perästä en tahdo kuitenkaan ottaa lukuun, sillä minä tulen apulaisineni kenties vielä pitemmän ajan olemaan täällä sinun ruuissasi.
Pastori seisoi kuin kivettyneenä, kuullessaan tätä veljensä puhetta, ja saattoi tuskin uskoa korviaan. Luoden surullisen katseen kovasydämiseen veljeensä, sanoi hän sitten:
— David, älkäämme riidelkö! Tuon rahasumman sain isältä lahjaksi tulipalon jälkeen, ja asunnosta sekä ruuasta ei isä koskaan tahtonut minulta mitään maksua, yhtä vähän kuin minä tahtoisin pienintä penniäkään korvaukseksi isän hoidosta, jota varsinkin vaimoni, hänen sairaana ollessaan, yöt ja päivät uskollisesti toimitti. Äidin kuoleman perästä pyysi isä hartaasti, etten jättäisi häntä yksin, ja näinkö kylmästi sinä isän ja pojan välisiä asioita harkitset?
— Kylmästi tai lämpimästi, se ei kuulu tähän, — sanoi David: — Missä on sinulla todistukset? Summat pysyvät täällä sinun velkanasi, kunnes ne suoritat. Luonnollisesti saat sitten taas kuolinpesästä oman osasi, kun tila saadaan myydyksi.
— Ethän toki, — keskeytti pastori, — aikone myödä perintötilaamme enimmän tarjoovalle? Muistahan, miten monta vaikeutta isällä oli sitä hankkiessaan. Hänen viimeinen tahtonsa oli, että se pysyisi meidän sukumme omana. Älä tee sitä, David, äläkä saata murhetta isälle hänen haudassaan.
— Hempeämielisyyttä ja saarnanuottia ei tässä tarvita, Tuomas. Nyt on kysymys siitä, mikä on sinun, mikä minun. Perintö on ilmankin niin pieni, paljoa pienempi kuin luulin, ja minua melkein kaduttaa, että läksin tänne tuolta merten takaa. Ei mitään verukkeita siis, jos veljellinen rakkautemme on sulle vähänkään arvoinen. Voithan huutokaupassa ostaa itsellesi tilan, jos sinua haluttaa, ja lainata itsellesi rahat maksuksi.
Näillä sanoin lopetti David keskustelun, ja Reinhagen seisoi aivan masentuneena, tuijottaen eteensä. Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, ja katkeruuden tunne valtasi hänet, vaimoaan ja lapsiaan muistellessansa. Kotitila oli nyt häneltä mennyttä, sillä ostonhaluisia ei varmaankaan tulisi puuttumaan. Davidin tilityksen kautta oli pastorin velat kasvaneet niin suureksi summaksi, että uuden lainan ottamista ei voinut ajatellakaan. Vielä kerran koetti hän mitä ystävällisimmin taivuttaa veljeänsä muuttamaan mielipidettä, mutta sai osakseen yhä jyrkempää kohtelua. Vihdoin näytettiin hänelle jo sanomalehti, jossa laillisesti määrätty huutokauppapäivä oli ilmoitettuna.
Tämä lehti kädessään meni pastori sitten vaimonsa luo ja kertoi hänelle asianlaidan.
— Siis täytyy meidän taas lähteä vaeltamaan, armas emäntäiseni. Meidän elämämme täällä onkin vaan teltoissa asustamista, ja meistä sopii sanoa kuin Israelin kansasta muinoin: "Herran sanan jälkeen he telttansa rakensivat ja Herran sanan jälkeen taas vaelsivat eteenpäin." Ensimäisestä kodista karkoitti meidät liekit, toisesta karkoittaa veli. Jumala antakoon sen hänelle anteeksi! Parempi on langeta Herran käsiin kuin ihmisten. Mutta älä vaan salli katkeruuden juurtua sydämeesi, sillä se tekisi kuormamme kaksin kerroin raskaaksi. Ottakaamme tämä Herran kädestä, ja se on lopulta kääntyvä meille siunaukseksi.