Pastorin rouva taisteli ankarata taistelua. Hänen täytyy siis nyt lähteä pois tästä kodista, joka oli käynyt hänelle niin rakkaaksi!… Nähtyään kumminkin, miten raskasta tämä oli hänen miehelleen, ei hän mielipahaansa osoittamalla hennonnut hänen taakkaansa lisätä. Onneksi oli veli veijarimaisen, pienen kirjurin kanssa lähtenyt jonnekin pois. Se asia helpotti jonkun verran heidän tuskaansa.

Pastorin lapset olivat vähitellen solmineet ystävyyden liiton setänsä mustan palvelijan kanssa eivätkä enää peljänneet häntä. Lasten hilpeys ja luottavaisuus sekä se ystävällinen kohtelu, mikä pastorin talossa tuli neekerin osaksi, teki sanomattoman hyvää poloiselle Tuarolle — tämä oli neekerin nimi. Hän osasi saksankieltä ja kertoi, että pieni kirjuri on sedän orjavouti ja päällysmies, ja että hän kohtelee orjia aivan armottomasti. He olivat kaikki sydämellisesti iloinneet, kun vouti matkusti pois isännän kanssa, joka myös on samallainen julmuri. Davidin poika, nuori herra, sen sijaan oli ystävällinen ja lempeä orjia kohtaan.

Eräänä iltana, Davidin ollessa matkoillaan, kun Tuaro taas istui pappilan perheen keskuudessa, ja lapset sekä vanhemmat tiedustelivat häneltä yhtä ja toista, kertoi hän heille näillä sanoin elämänsä vaiheet:

— Minä ja vaimoni Gumilla olimme onnellisimmat ihmiset maan päällä. Meillä ei tosin ollut taloa, niinkuin teillä, ainoastaan pieni maja kaisloista ja sammaleista, vaan Gumilla oli hyvä ja lempeä kuin kuutamo! Hänen ihonsa oli musta, niinkuin minunkin, mutta silmät loistivat kuin tähdet, ja huulet punoittivat kuin aamurusko. Minä kuljin metsissä miesten kanssa ja pyysin metsänriistaa monenlaista, nopeita hirviä ja julmia tiikereitä, ja kun palasin kotia, seisoi Gumilla majan ovella odottamassa minua.

Silloin tuli luoksemme mereltä suuri laiva. Se oli kuin iso talo; siinä oli paljon ikkunoita, ja monta valko-ihoista oli laivassa. Me menimme suurta taloa katselemaan, ja meille annettiin laivassa väkevää viiniä, semmoista, jota emme koskaan ennen olleet maistaneet, ja meille näytettiin kauniita tavaroita, koralleja ja lasihelmiä, jommoisia emme ikänä olleet nähneet. Näitä he pyysivät saada vaihtaa niihin tavaroihin, mitä meillä oli. Gumilla ja minä tahdoimme juuri ostaa kauniit käädyt, kun laiva alkoi heilua, ja me huomasimme, että ankkuri oli nostettu ja laiva jo kaukana rannasta. Silloin itkivät ja huusivat nuo kaikki mustat, mutta valko-ihoisilla oli tuliluikkuja ja sapeleita, he voittivat meidät, sitoivat meidät köysiin ja heittivät syvälle alas laivaruomaan… Pitkään aikaan emme saaneet päivänvaloa nähdä. Maihin vihdoin tultua, vietiin meidät torille ja — myötiin. Gumillan ja minun onnistui päästä samaan taloon. Eräs herra, teidän setänne, osti meidät. Mutta pian sairastui Gumilla liiallisen työn rasituksesta. Setänne sanoi lähettävänsä hänet lepäämään ja vahvistumaan. Mutta Gumilla ei palannutkaan takaisin. Minä tein kaikki, pehmittääkseni setänne sydämen. Opin teidän kieltänne, tein aina raskaimmat työt, ja kun orjat nostivat kapinan ja tahtoivat murhata isäntäni, pelastin minä hänet. Silloin sanoi hän minulle:

— Tuaro, minä kiitän sinua. Sinä olet saava hyvän palkan tästä.

Minä lankesin maahan ja rukoilin:

— Antakaa minulle takaisin Gumilla.

Mutta hän kääntyi poispäin ja sanoi:

— Häntä et voi saada.