— Onko hän kuollut? — kysyin minä.
— Ei, — vastasi hän — myöty!
— Myöty! — huusi musta orja. Kuuletteko, hyvät ihmiset ja te lapsukaiset! Gumillan ja minun lapseni on teidän setänne myönyt!
Mutta lapset syleilivät hellästi Tuaroa, ja pastori sekä hänen rouvansa itkivät poloisen orjan kanssa. Nyt käsittivät he vasta täydelleen, kuinka julma David oli.
Kaksi kuukautta oli kulunut, ja päivä, jolloin talo oli huutokaupalla myötävä, lähestyi lähestymistään. Moni ostaja oli käynyt sitä katsomassa, ja pastorin toivo, saada pitää se omanaan, väheni päivä päivältä. Sentähden kokosikin hän yhteen vähäiset tavaransa ja varustautui muuttamaan pitäjän koulutaloon. Hänen mielensä oli nyt levollinen, sillä katkerimmat pisarat hänen murheittensa maljasta oli jo tyhjennetty. Kun kerran sydän sisällisesti on oikein irtautunut, silloin saattaa viimeisten ulkonaisten siteitten katkeamisen myös kestää. Niinpä Abrahamkin ensin sisällisesti uhrasi poikansa ja sai sen jälkeen voimaa nousta hänen kanssaan Morian vuorelle.
Mutta pastorin rouva ja lapset eivät vielä olleet päässeet niin pitkälle. Asiat näyttävät aivan toisenlaisilta kauempaa katseltuina, kuin ihan edessämme ollessaan. Nyt, kun eron lopulti piti tapahtuman, eivät he olleetkaan siihen sisällisesti valmistautuneet, ja suru ja valitus sai heissä vallan. He istuivat parhaillaan ulkona lehtimajassa, kertoellen toisilleen sydäntuskiaan, kun Tuaro, kauhistuksen leima kasvoillaan, riensi heidän luokseen:
— Minä kuulin, että teidän täytyy lähteä pois tästä talosta. Setänne ajaa teidät pois. Onko se totta? Tavarannekin ovat jo pakattuina.
Lapset heittäytyivät itkien hänen syliinsä ja vakuuttivat asian todeksi.
Silloin kohotti Tuaro kätensä taivasta kohti, ja hänen silmissään leimahti niin, etteivät lapset enää tunteneet ystäväänsä, melkeinpä alkoivat taas peljätä häntä.
— Minun täytyy lähteä pois tänä yönä. Isäntä lähettää minut Hampuriin, toimittamaan tavaroitamme laivaan. Jääkää hyvästi ja kiitos rakkaudestanne. Älkää unhottako Tuaroa! Rukoilkaa hänen ja poloisen Gumillan puolesta.