Tuaro läksi, ja pieni kirjurikin lähetettiin kaupunkiin. David yksin jäi odottamaan huutokaupan päättymistä ja aikoi sitten hänkin lähteä kotia. Huomispäivänä piti pienen herran tulla häntä noutamaan. Tämän iltaa oli siis David yksin veljensä ja hänen perheensä kanssa. Mutta he eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään, sillä pastori pelkäsi veljensä taas suuttuvan. Äänettöminä he istuivat siinä vastapäätä toisiaan, kunnes David nousi ja läksi makuuhuoneeseensa. Tämä oli viimeinen yö Reinhagenin perheen levätä entisessä isänkodissa. Ei ollut enää talossa ketään kuin he ja David veli.
Pastori kokosi vielä kerran perheensä jäsenet ympärilleen ja varoitti heitä pysymään lujina ja luottavaisina, muistaen aina, että me olemme täällä muukalaisia, joilla ei pysyväistä kaupunkia ole.
Toisena aamuna olivat perheenjäsenet jo kaikki varhain liikkeessä, valmistuakseen lähtöön. Davidia vaan ei näkynyt.
— Hän nukkuu varmaankin vielä, — sanoi pastori vaimolleen.
Mutta tuntia myöhemmin nähtiin pastorin hengästyneenä juoksevan katua pitkin tuomarin asunnolle.
— Tulkaa heti meille, herra tuomari! — sanoi hän. — Kamala rikos on tapahtunut!
Kun tuomari kahden todistajan kanssa saapui paikalle, näkivät he vierashuoneen olevan verellä tahratun ja Davidin vuoteellaan verissänsä ja — hengetönnä. Hänellä oli useita haavoja rinnassa. Syvimmässä haavassa, sydämen kohdalla, oli vielä puukko pystyssä. Vasen käsi, jossa kallisarvoinen, Davidin nimellä varustettu sormus tavallisesti kimalteli, puuttui kokonaan. Se oli katkaistu ranteen kohdalta. Yölamppu paloi vielä, mutta murhatun paperit ja rahat olivat koskemattomina pöydällä.
Sillä välin kuin viranomaiset laativat asiasta pöytäkirjaa, ja pastori koetti rauhoittaa kauhusta ja säikähdyksestä menehtymäisillään olevaa perhettään, saapui pieni kirjuri kaupungista. Hän astui Davidin vuoteen luo, katseli häntä kauan ja sanoi:
— Niin, niin! Sinä olet äänetön, vaan minä ymmärrän sinua kumminkin.
Sitten sanoi hän pastorille, joka taas oli tullut huoneeseen: