— Nyt, herra pastori, on huutokauppa tarpeetonta! Eikö niin?
Pastori ei ymmärtänyt tätä puhetta, vaan tahtoi käydä hänelle kertomaan, missä tilassa hän oli aamulla löytänyt veljensä, mutta pieni herra sanoi:
— Kyllä se selviää! Minä otan itse selvän asiasta.
Hän lähetti heti sanansaattajan Tuaron luokse, käskien neekerin kohta ensi laivalla matkustamaan Surinamiin, siellä olevalle perheelle surusanomaa saattamaan. Itse tahtoi hän sillä välin järjestää asiat täällä. Sitten kiiruhti pieni kirjuri heti läheisimpään Oikeuteen ja syytti siellä pastori Reinhagenia veljenmurhasta. Epäluulo pastoria kohtaan näytti tosiaankin perustetulta. Vainajan tylyys veljeään kohtaan oli yleisesti tunnettu. Tiedettiinhän, että pastorin oli heti lähdettävä pois kotitilalta; olihan rouvan ja lasten muka usein kuultu valittavan, ja tiedettiinpä vielä, että pastorin oli suoritettava veljelleen suuri rahasumma. Päälle päätteeksi ei sinä yönä ollut ketään talossa, paitsi pastorin perhettä, ja ulko-ovi oli ollut kiinni vielä aamusella, sen oli pastori itse myöntänyt. Puukko, joka löydettiin haavasta, oli pappilan kyökkiveitsi. Se kauhu, mikä oli pastorissa huomattavana, kun hän saapui kyläntuomarin luo asiasta ilmoittamaan, sekä hänen sittemmin osoittamansa levollisuus oli omiaan epäilystä lisäämään. Kun viranomaiset olivat tulleet siihen luuloon, että tässä oli veljenmurha tapahtunut, johtivatkin he kaikin tavoin kysymyksillään asiata sinnepäin. Kysymyksillä saattaa nimittäin sekä saada syytetyltä vastauksia että panna häneen vastauksia.
Pastori pantiin kiinni ja vietiin tutkintovankilaan. Siihen aikaan kulkivat oikeusjutut vielä sangen hitaasti, niin että viikkoja ja kuukausiakin kului, ennenkuin asiasta selvää tuli. Mutta pastorin vakava luonne ja koko hänen nuhteeton elämänsä puhuivat kuitenkin hänen syyllisyyttään vastaan. Eikä ollut myös luultava, että pastori olisi jättänyt oman puukkonsa haavaan, jos hän olisi murhan tehnyt. Mitään veren jälkiä ei myöskään voitu huomata hänen vaatteissaan, eikä vihdoin voinut kukaan selittää, mitä varten murhatulta oli leikattu pois vasen käsi. Jos se oli tapahtunut kalliin sormuksen tähden, miksikä sitte arvopaperit ja rahat olivat jääneet pöydälle koskematta?
Puuttuvien todistusten takia laskettiin sittemmin Reinhagen vapaaksi. Sillä välin oli kuitenkin hänen paikkaansa määrätty toinen pappi, koska hänen vaikutuksensa tässä seurakunnassa ei enää saattanut olla siunausta tuottava. Joku osa pitäjäläisistä epäili nimittäin häntä kuitenkin murhaan syylliseksi. Löytyyhän aina joukossa niitä, jotka mieluummin uskovat pahaa kuin hyvää eivätkä tiedä puolustamisesta, hyvän puhumisesta ja kaikkien asiain parhain päin kääntämisestä mitään.
Talon sekä murhatun muun omaisuuden otti Oikeus haltuunsa. Rakennus annettiin vuokralle ja tila arentimiehille. Sen vähäisen tähteen kanssa, mikä Reinhagenille jäi jäljelle isänsä perinnöstä, päätti hän siirtyä pois tästä kotiseudustaan, missä haikeat muistot joka askeleella johdattivat hänen mieleensä täällä elettyjä raskaita murheenpäiviä. Suuri osa seurakuntalaisia saattoi pastoria pitkän matkan, ja surulla he erosivat uskollisesta sielunpaimenestaan.
Mutta Reinhagenin maineeseen jäi kuitenkin tahra, jota ei saatu pois pestyksi. Kertomus tästä tapauksesta kulki aina vielä miehestä mieheen. Sormusta etsittiin ja kyseltiin kaikilta kultasepiltä isoimmissa kaupungeissa, mutta turhaan. Asia pysyi selittämättömänä arvoituksena.
Syrjäiseen seutuun, kaukana kotitienoiltaan, asettui pastori asumaan. Siellä osti hän pienen talon ja elätti itseään ja perhettään, pitämällä kyläkoulua.
Sota-aika, tämän vuosisadan alulla, oli koittanut kaikkine kurjuuksineen, tauteineen ja puutteineen eikä säästänyt sitäkään seutua, missä Reinhagen eleli. Kun sitten kävi kuninkaalta kehoitus, että kansa nousisi vapautta ja isänmaan kunniata puoltamaan, silloin astui Reinhageninkin poika, joka juuri oli aloittanut lukujaan yliopistossa, vapaehtoisten riviin. Rynnäkössä vihollista vastaan läheisellä mäenkukkulalla hän kaatui, uhraten kuten monet muutkin, alttiisti ja iloisesti nuoren elämänsä. Äiti ei tätä surua kauan kestänyt. Hän oli jo siitä pitäin kuin lanko taloon saapui, sisällisesti murtunut ja alkanut ennen aikaa vanheta. Ainoastaan miehensä tähden koetti hän pysytellä pystyssä. Ennen kuolemaansa kutsui hän tyttärensä vuoteensa viereen ja sanoi: