— Rakas Lyydia! Päiväni rientää ehtoollen! Rukoile Jumalaa, että Hän minun ajallisen majani hiljalleen maahan hajoittaisi. Sinä tiedät, miten pimeitä polkuja Herra on meitä kuljettanut. Mutta ei Herran tiet pimeitä ole, vaan meidän silmämme. Herrasta sanotaan: "Hänen tiensä on sula valkeus." Älä unhoita tätä! Minä olen sen tuskalla oppinut. Nyt pyydän sua: älä jätä isääsi yksin. Hänellä on luja usko, ja hän on mies Jumalan mielen jälkeen. Mitä kuulletkaan hänestä kerrottavan, usko ainoastaan tämä: isäsi ei ole murhaaja; hän on syytön. Minä olen jakanut hänen kanssaan kaikki ja olen saanut katsahtaa hänen sydämensä syvyyteen. Siksipä rohkenen kaikille ihmisille todistaa tämän. Herra on toimittava hänen asiansa ja saattava hänen viattomuutensa ilmi, sillä Hän tuottaa oikeuden niille, jotka vääryyttä kärsivät. Älä jätä häntä, lapseni.
Pian sen jälkeen äiti kuoli.
Nyt oli Reinhagen ypö yksinään tyttärensä kanssa. Sotalaumat olivat ryöstäneet häneltä kaiken omaisuuden, ja tässä ahdingossaan hän kääntyi esimiestensä puoleen, ilmoittaen heille yksinkertaisin sanoin tilansa. Silloin annettiin hänelle se apulaispaikka, jossa me, tuona taistelun vuosipäivänä, hänet ensin tapasimme. Lukija käsittänee nyt, että vieras herra ensin hieman hätkähti, kuultuaan Reinhagenin nimen.
* * * * *
Useoita viikkoja oli kulunut tämän kohtaamisen perästä, kun pastorille saapui kirje, jossa hänelle mitä ystävällisimmin tarjottiin runsastuloinen kirkkoherran paikka kenraali von V:n seurakunnassa. Tämä tarjous ilahdutti pastoria, ei sen vuoksi, että hän nyt oli pääsevä suurille tuloille, — hän oli oppinut tulemaan vähälläkin toimeen, — vaan siksi, että häneen taas luotettiin ja hänen syyttömyyttään uskottiin.
Hän suostui siis, muutti tyttärensä kanssa uuteen paikkaansa, piti siellä ensimäisen saarnansa ja voitti kohta kaikkien sydämet. Saarnan perästä kutsuttiin hänet tyttärineen linnaan, ja vanha kenraali otti erinomaisella ystävyydellä hänet vastaan. Esitettyään pastorin kaikille vieraille, vei hän hänet erääseen syrjähuoneeseen ja sanoi:
— Tässä on vanha ystävänne taistelutantereen vuosijuhlasta, kreivi R. Hänen suositustaan on meidän kiittäminen siitä, että tulitte tänne laumamme paimeneksi.
Pastori ojensi kätensä kreiville, joka myös oli hovioikeuden presidentti, ja lausui hänelle kiitoksensa, mutta kreivi ei lainkaan tahtonut mitään kiitosta vastaanottaa.
Lyydia neiden hiljainen, mutta suora luonne voitti kerrassaan kenraalittaren suosion. Hän suuteli Lyydiaa, tämän lähtiessä pois, ja lupasi olla hänelle hellä äiti. Nuori kreivi, joka oli ollut vuosijuhlassa silloin isänsä kanssa ja siellä nähnyt Lyydian, oli myöskin täällä läsnä. Hän oli jo aikaisemmin kertonut paljon Lyydiasta, vaan sittenkin arvelivat kaikki hänet nähtyään, että kreivin ylistys oli pikemmin ollut liian niukka kuin ylen runsas. Tämä nuori tyttö oli kypsynyt kärsimysten koulussa, ja koko hänen olentonsa ilmaisi todellista sydämen sivistystä, jota ei voi kirjoista saada, vaan ainoastaan hiljaisessa seurustelussa Jumalan kanssa. Ja tämä se onkin ainoa oikea sivistys. Ei asu se ulkopinnalla kiiltona, jonka ensimäiset vedet saattavat huuhtoa pois, vaan se tulee sisästäpäin ja tunkee läpi koko ihmisen olennon.
Kun pastori ja hänen tyttärensä sitten olivat asettuneet omaan kodikkaaseen pappilaansa asumaan, tuntui heistä kuin olisi heidän kovien kärsimystensä jakso loppuun kulunut ja päivän säde taas päässyt valaisemaan heidän elämäänsä.