— Jospa äiti kultakin olisi saanut tämän nähdä! — sanoi Reinhagen. — Hän sai niin monta kovaa koetusta kanssamme kestää. Kun hän nyt olisi joukossamme, olisi ilomme täydellinen. Mutta olethan sinä luonani, rakas lapsi! Täytäthän sinä äiti armaan ja Joosef veikon sijan sydämessäni.
— Kernaasti sen tekisin, isä hyvä. Minun onkin aina kaikkein hauskinta olla yksin sinun kanssasi. Ihmiset ovat kaikki niin ystävällisiä ja hyviä minua kohtaan, mutta kuitenkin minua pelottaa heidän seurassaan. Muistojen synkät varjot kiitävät kautta sieluni, ja hämärät aavistukset valloittavat mieleni selittämättömällä tavalla.
— Rauhoitu lapsi kultani, — sanoi Reinhagen lempeästi. — Muista Vapahtajan sanoja: "Jokaisella päivällä olkoon suru itsestänsä." Ota vastaan ihmisten rakkaus semmoisena kuin se on sulle suotu, nimittäin lahjana ylhäältä. Väärin on murhepäivinä antautua epätoivoon, väärin hyvinä päivinä olla niistä iloitsematta. Älä vaadi itsellesi ihmisten ystävyyttä, äläkä kiinnitä sydäntäsi siihen; sitä runsaammin se on odottamattasi tuleva osaksesi.
Pappilan perheen ja kunnon kenraalin ja hänen rouvansa väli muodostui yhä tuttavallisemmaksi ja ystävällisemmäksi. Presidentti, kreivi R., tuli myöskin usein sinne poikansa kanssa, joka toimi isänsä apulaisena hänen kansliassaan. Seurustelu näitten ystävällisten ihmisten kanssa sekä seurakuntalaisten suoma rakkaus tarjosi pastorille niin runsasta hyvitystä, että menneitten päivien haavat alkoivat arpeutua. Davidin murha se vaan pysyi yhä edelleen salassa. Mutta kohta sattui tapahtuma, joka uudestaan syvälti järkäytti Reinhagenin hiljaisen onnen.
Löytyi yksi, joka ei olisi suonut Reinhagenille hänen paikkaansa, koska olisi tahtonut sen eräälle sukulaiselleen. Tämä oli kouluneuvos, superintendentti V. S:in kaupungista. Monasti oli hän jo lausunut pitävänsä anteeksiantamattomana, että tämmöinen paikka uskottiin miehelle, jonka nimeä musta tahra pimitti, ja jonka syyttömyyttä ei oltu toteen näytetty. Eräällä tarkastusmatkallaan kävi hän myöskin Reinhagenin alueella olevassa koulussa, ja pastori pyysi häntä ystävällisesti luokseen. Vierashuone pappilassa oli aivan Lyydian huoneen vieressä. Kun vieras näki Lyydian olevan puutarhassa kukkasia hoitamassa ja lintujaan syöttämässä, hiipi hän huomaamatta tyttösen huoneeseen tarkastelemaan sitä. Kaikki oli siellä sievästi järjestettynä ja todisti asukkaansa hienoa aistia. Jonkun verran saattaakin huoneesta huomata, minkälainen on ihminen, joka siinä asuu, vaikkei henkilöä itseään vielä ole nähnytkään. Herra kouluneuvos ei kuitenkaan tyytynyt tämmöisten huomioitten tekemiseen, vaan astui kirjoituspöydän luokse, huomasi avaimen laatikon suulla ja aukaisi sen. Laatikossa oli kirjeitä, ja niitä alkoi hän lukea. Hänen, kouluneuvoksen, olisi pitänyt tietää, että tämä oli yhtä paha kuin varastaminen, ja että Englannissa kerran eräs mies hirtettiin siitä, kun oli lukenut vieraan kirjeen, mutta uteliaisuutensa oli suurempi kuin kaikki hänen tietonsa. Kirjeet olivat kaikki Lyydian veljeltä, joka oli kaatunut taistelutantereella. Mutta kouluneuvos jatkoi yhä tutkisteluansa. Laatikon perältä löysi hän hyvästi tallennettuna pienen lippaan. Utelias vanhus avasi sen, ja siinäpä kimalteli kaunis sormus, jossa kirjaimet D.G.R. selvästi olivat nähtävänä. Heti iski hänelle mieleen, että tämä varmaankin on tuo kauan etsitty sormus ja nuo kirjaimet murhatun David Reinhagenin nimen alkukirjaimet. Hänestä tuntui nyt päivän selvältä, että Reinhagen sittenkin oli murhaaja.
Hämmästyneenä tästä löydöstään sulki kouluneuvos lippaan sekä kirjoituspöydän. Syyttäen äkillistä pahoinvointia, kiiruhti hän heti pois, saattamaan hovioikeuteen — vanha kenraali ei ollut kotosalla, vaan kylpymatkalla — tietoa tästä asiasta. Viranomaisille kuvaili hän mitä räikeimmillä väreillä löytönsä. Tämä kertomus liikutti kovin presidentti R:in mieltä, eikä hän mitenkään' tahtonut uskoa tuota suuresti kunnioittamaansa miestä syylliseksi, vaan hänen täytyi kuitenkin ryhtyä virkansa vaatimiin toimiin, koska asia kouluneuvoksen ilmiannon kautta jo oli tehty viralliseksi. Hän lähetti sen vuoksi kriminaalineuvoksen Herbstin asian tutkistelua alkuunpanemaan, mutta käski hänen menettelemään mitä suurimmalla sääliväisyydellä. Jos kuitenkin tuo sormus löytyisi sieltä, tuli hänen tuoda pastori ja hänen tyttärensä vangittuina Oikeuteen.
Vielä samana yönä läksi kriminaalineuvos matkalle ja saapui varhain seuraavana aamuna muitten viranomaisten kanssa pappilaan. Reinhagen kuunteli levollisesti neuvoksen puhetta ja myhähteli, kun syytös hänelle ilmoitettiin, sillä hän ei tiennyt mistään sormuksesta. Hän tahtoi heti kutsua tyttärensä paikalle, vaan neuvos tahtoi itse mennä hänen huoneeseensa. Lyydiaa hämmästytti suuresti vieraan herran tulo hänen huoneeseensa, mutta vielä enemmän oudoksui hän, kun vieras vaati häntä heti avaamaan kirjoituspöytänsä laatikon. Kriminaalineuvos huomasi Lyydian punastuvan ja heti taas kalpenevan, avatessaan laatikkoa, ja hänen kätensä vapisevan, kun hän vieraan käskystä ojensi tälle tuon pienen rasian, jossa sormus oli.
Tästä hämmästyi nyt itse neuvoskin ilmeisesti, ja huomaamatta pääsi häneltä huudahdus:
— Totta tosiaan! Te olette siis kuitenkin veljenmurhaan syypää.
Nämäthän ne juuri ovat nuo kolme kovan onnen kirjainta D.G.R.!
Lyydia ei ymmärtänyt, mitä hän näillä sanoilla tarkoitti, mutta pyysi vaan, että hänet laskettaisiin isänsä luo, jolle hän oli kertova kaikki. Tähän vastasi kriminaalineuvos: