— Minun on mieleni paha, etten voi sitä sallia. Te ette saa enää puhella isänne kanssa.
— Mitä, enkö minä enää saa puhella isäni kanssa? Mitä olemme sitten, minä tai isä, tehneet? — huudahti Lyydia suurimmassa tuskassa.
— Rauhoittukaa, minä pyydän! Asia on selvenevä. Seuratkaa vaan minua.
Neuvos julisti pastorille ja hänen tyttärelleen vangitsemiskäskyn, ja kohta sen jälkeen ajoivat he viranomaisten saattamina kaupunkia kohti. He eivät saaneet vaihtaa sanaakaan keskenään. Syvällä osanotolla katseli Reinhagen tytärtään, joka istui hänen edessään kuin taittunut kukka. Pastorilta oli kyyneleet loppuneet; hän huokaili vaan hiljaa Herran puoleen ja pyysi Häntä asiansa ajajaksi. Oikeustalon edustalle tultua täytyi heidän sanoa hyvästit toisilleen, sillä heidät vietiin kumpikin eri koppiinsa.
Kun presidentti oli kriminaalineuvokselta kuullut, että sormus todella oli löytynyt, että siinä helposti erotti veripilkkuja ja nimenkin aivan selvästi, — nyökähytti hän surullisesti päätään ja sanoi:
— Minä olen taas pettynyt, uskoessani hyvää ihmisistä; olen taas menettänyt palasen luottamustani heihin. Minä luulin tätä ilkeäksi ilmiannoksi kouluneuvoksen puolelta, kun tiedän, ettei hän siedä Reinhagenia, vaan nyt, kun asia on tällä kannalla, koskee se minuun sanomattomasti. Mitenkä muuten Reinhagen käyttäytyi?
— Reinhagen oli kaiken aikaa tyyni, ystävällinen ja tasainen, niinkuin ihminen, jolla on hyvä omatunto — vastasi kriminaalineuvos.
— Entäs tytär? — kysyi presidentti.
— Hän oli hyvin hämmästynyt, punastui ja vapisi kovasti. En ole koskaan ennen nähnyt häntä semmoisena.
Samassa astui presidentin poika huoneeseen. Hän oli kovin kiihtynyt ja kysyi kiireesti: